Muikku

Muikku (Coregonus albula) on 10–20 senttimetriä pitkä lohikala, joka esiintyy Euroopan pohjoisosissa. Se on Suomen sisävesien ammattikalastajien tärkein saaliskala.

Tuntomerkit

Muikku on hopeanvärinen ja pienikokoinen sukkula. Se muistuttaa läheisesti samaan sukuun kuuluvaa siikaa, mutta lajit erottaa kuitenkin helposti leukojen perusteella. Muikulla alaleuka on yläleukaa pidempi ja siialla päinvastoin. Silmät ovat suuret ja näkökyky hyvä. Suomut ovat hopeanhohtoiset ja selkä on tumma, joskus miltei musta. Vatsa on täysin valkoinen. Lohikalojen tapaan muikullakin on selän takaosassa rasvaevä.

Muikun pituus on tavallisesti 12–20 cm ja paino noin 10–70 g, mutta Suomesta on saatu 800 g painanut ja jopa 1200 g:n painoinen muikku. Suomessa samannäköisiä lajeja ovat siika, salakka ja kuore.

Levinneisyys

Muikku on ensisijaisesti sisävesien kala, jota esiintyy Euroopan pohjoisosassa suppealla alueella Itämerta ympäröivissä maissa. Ruotsissa levinneisyys kattaa maan eteläosan sekä Pohjanlahden rannikon läheiset suurehkot järvet. Muikkua esiintyy jonkin verran myös Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Puolassa, Venäjällä ja Baltian maissa. Suomessa muikun keskeinen levinneisyysalue on Järvi-Suomessa. Sitä tavataan kuitenkin kaikissa Itämereen laskevissa vesistöissä. Suomen tuottoisin muikkujärvi on Yläneen Pyhäjärvi. Muikku esiintyy myös Itämeren rannikkovesissä mutta yleensä vain vähäsuolaisimmilla alueilla Perämeressä ja jokien suistoalueilla. Muualla Suomen rannikolla muikku esiintyy runsaimmin Vaasan pohjoispuolella Maksamaan saaristossa, Kokemäenjoen suistossa, Pohjanpitäjänlahdella ja Suomenlahdessa Loviisasta itään.

Lisääntyminen ja elinikä

Muikku tulee sukukypsäksi tavallisimmin kahden kasvukauden jälkeen 1-vuotiaana. Tunnetaan myös tapauksia, joissa mätiä ja maitia on kehittynyt jo aikaisemmin 5–6 kuukauden iässä. Ne ovat kuitenkin harvinaisia poikkeustapauksia. Muikku lisääntyy useimpien lohikalojen tavoin syksyllä. Kutu alkaa vesien viilennyttyä 5–7 asteeseen loka-marraskuussa. Joissakin järvissä muikusta esiintyy myös keväällä kuteva muoto, jota ruotsalaiset ovat ehdottaneet omaksi lajikseen nimellä Coregonus trybomi Svärdson. Muikku hakee lisääntymisvuoteensa syvänteisiin rajoittuvilta rinteiltä ja matalikoilta hiekka-, sora tai somerikkopohjilta. Muikulla on paljon mätiä, jopa kolmannes painosta. Mätimunien määrä pienemmillä muikuilla on 1 500–2 000 ja suuremmilla jopa 8 000–10 000 mätimunaa. Pian kudun jälkeen jää peittää vesistön ja munat kehittyvät 0,2–2-asteisessa vedessä. Jääpeitteen lähdettyä poikaset kuoriutuvat noin 8 millimetrin pituisina ja hakeutuvat matalaan rantaveteen tiheiksi parviksi hiekka- ja sorapohjille. Sieltä ne siirtyvät 3–4 viikon ikäisinä syvempiin vesiin.

Muikun elinikä vaihtelee vesistöstä toiseen: joissakin se on 4–6 vuotta, joissakin jopa 13 vuotta.

Ravinto ja elintavat

Muikku syö koko ikänsä planktonäyriäisiä. Saaliin koko vain kasvaa saalistajan koon kasvaessa. Tärkeimpiä ravintoeläimiä ovat hankajalkaisäyriäiset ja vesikirput. Pienet muikut syövät myös paljon rataseläimiä ja hankajalkaisten nauplius-toukkia, mutta niiden merkitys vähenee kasvun myötä.

Muikku elää parvissa, jotka liikkuvat päivällä syvänteissä ja illalla pinnassa. Pimeän tultua parvi kuitenkin hajoaa ja kokoontuu taas aamun sarastaessa. Muikku on melko paikallinen kala. Samassa järvessä saattaa elää monia muikkupopulaatioita, jotka kutevat eri paikoissa. Muikut voivat myös vaeltaa kauas, vaikka ne pääasiassa pysyttelevätkin yhden järven selkäalueilla. Järvenselkiä toisistaan erottavat vedenalaiset harjanteet haittaavat muikun vaellusta. Kannan suuri tiheys ja siitä johtuva ravinnon niukkuus voivat synnyttää vaellusta eri selkien välillä. Muikut saattavat vaeltaa hyvinkin kauas lisääntymisalueeltaan ravinnon toivossa.

Merkitys ihmiselle

Muikku on sisävesien ammattikalastajien tärkein saaliskala. Suomen vuotuinen muikkusaalis on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana vaihdellut 4 ja 9 miljoonan kilon välillä. Merialueilta saatujen muikkusaaliiden määrä on ollut viime vuosina vain joitakin kymmeniä tonneja vuodessa. Tärkeimpiä muikun pyyntitapoja ovat verkko-, nuotta- ja troolikalastus. Ammattikalastajat nostavat suurimman osan muikkusaaliista, nuotta ja trooli tärkeimpinä pyyntitapoinaan. Vapaa-ajan kalastajat pyytävät muikkua miltei yksinomaan verkoilla. Verkolla pyyntiin tarvitaan saaliin varmistumiseksi useita silmäkokoja.

Muikkukantojen hoito

Muikkukantojen hoito on lähinnä kalastuksen säätelyä. Muikku kestää varsin voimakastakin kalastusta, vaikka esimerkiksi Säkylän Pyhäjärvessä liikakalastuksen on havaittu haittaavan lisääntymistä. Siellä kalastetaankin vuosittain yli 90 % muikuista pois. Voimakkaan kalastuspaineen alla oleva kanta lisääntyy yleensä paremmin kuin vähän kalastetut kannat. Muikkukantoja on hoidettu myös istuttamalla. Muista istutuksista poiketen istutettavat kalat pyydystetään jostain läheisestä järvestä nuotalla. Siirtoistutusten tulokset ovat usein jääneet heikoksi, jos alkuperäisestä kantaa on vähänkin ollut jäljellä.

Muikun monet nimet

Itä-Suomessa muikkua kutsutaan mm. nimillä muje, riäpys, reäpys tai rääpys. Perämerellä Raahesta pohjoiseen muikku on maiva. Keski-Pohjanmaan alueella muikusta käytetään paikoin nimitystä siikamaiva ja eräillä alueilla Länsi-Lapissa käytetään nimitystä silli.

Posion ja Kuusamon alueilla sijaitsevan Kitkajärven pienikasvuista muikkua nimitetään neulamuikuksi eli kitkanviisaaksi.

Lähteet

• Hannu Lehtonen: Iso kalakirja - Ahvenesta vimpaan. WSOY, 2003. ISBN 951-0-28134-4.
• Ulla Kokko: Kiva kalastaa! : kalastuksen ja kalalajien opas. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27406-2.

<references />

Aiheesta muualla

• RKTL Kala-atlas: Muikku