Lohen pintaperhokalastus

Lohen pintaperhokalastus on saanut alkunsa Pohjois-Amerikasta. *Tällä puolella valtamerta ajatusta lohen kalastuksesta pintaperholla pidettiin pitkään täysin turhana sekä tehottomana. Selitykseksi on mainittu mm. viileämpiä vesiä, kalojen biologisia eroja kuin myös vaatimattomampia hyönteismääriä, mutta todellinen syy lienee ollut se, että uutta tekniikkaa ei ole yksinkertaisesti koskaan kokeiltu riittävästi, koska siihen ei ole luotettu. Voitaisiin ehkä myöskin kuvitella, että lohenkalastukseen Atlantin tällä puolen vakiintuneet kahdenkäden vavat eivät ehkä ole olleet parhaita mahdollisia työkaluja tehokkaaseen pintaperhokalastukseen.

Vastausta kysymykseen ”miksi lohi ottaa pintaperhoon” on kuitenkin mahdotonta antaa. Eihän vastausta siihenkään, miksi lohi ylipäätään perhoon ottaa, ole löydetty. Teorioita sen sijaan on luonnollisestikin useita, kuten smolttivuosilta periytyvän hyönteisravintoon kohdistuvan ruokailurefleksin laukeaminen, puhdas uteliaisuus ja toistuvasti naaman edestä kelluvan pinturin aiheuttaman ärsyyntymisen laukaisema sijaistoiminto, tässä tapauksessa syöminen.

Ensimmäinen, tai taatusti ainakin ensimmäisten pioneerien joukossa pinturia lohelle tarjonnut perhokalastaja on yleisesti hyväksytyn perimätiedon mukaan ollut Colonel Ambrose Monell, joka kalakaverinsa George M.L. LaBranchen klassikkoteoksen The Salmon and The Dry Fly (1924) mukaan testasi menetelmää New Brunswickissa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Monell sai kimmokkeen kokeilla pintaperhoa nähtyään kuinka perhon toisensa jälkeen hylännyt 15-paunainen nousi pintaan taimenen tavoin. Tarinan mukaan kyseinen lohi iski #12 Whirling Duniin heti ensimmäisellä heitolla.

Pintaperho osoittautui Pohjois-Amerikan joilla tehokkaasti kalastavaksi pyydöksi ja kalastustekniikka alkoi levitä pikkuhiljaa myös Eurooppaan, vaikka epäilijöitä riitti – ja on riittänyt edelleen. Hugh Falkus esimerkiksi kirjoitti, että menetelmä kyllä toimii hyvin Amerikassa mutta ei Briteissä, ja mainitsee että itse LaBranchekin kävi Englannissa testaamassa menetelmää, mutta vailla suurempaa menestystä – tosin usein myönnetään että yllättäviäkin onnistumisia on tapahtunut, mutta mainitaan että nämä ovat olleet lähinnä poikkeustapauksia.

Varsin yleinen käsitys nykyäänkin on, että pintaperhot toimivat vain joillain joilla, ja toisilla niiden käyttö on tuhoon tuomittu idea. Pintaperhokalastukseen penseästi suhtautuvat muistavat usein vielä mainita, että pinturilla saadaan yleensä pelkkiä tittejä, mutta pintaperholla on saatu lukemattomia yli kympin kalojakin. Monen kalamiehen mielestä pintaperho on sopivissa olosuhteissa jopa kaikkia muita perhoja tehokkaampi.



Koska lohi ottaa pintaperhoon?

Yleensä kirjallisuudessa mainitaan pintaperhon olevan parhaimmillaan aurinkoisella ilmalla puolen päivän aikaan, mutta lohi kyllä nousee pintaperhoon melkeinpä mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Lähdekirjallisuus kehuu erinomaiseksi pinturikeliksi tyyntä ja auringonpaisteista keliä, ja noin 10–15 asteista vettä, joka on ”normaalilla korkeudella”. Lee Wulffin The Atlantic Salmon -kirja neuvoo aloittamaan pintaperhokalastuksen silloin, kun näkee lohen pyörähtävän pinnassa.

Pintaperhokalastus on usein havaitun tai olinpaikkansa muuten kavaltaneen kalan kalastusta, mutta pinturia voi heittää myös sokkona. Lohta kannattaa etsiä tummista monttukohdista, kivien ympäriltä, peileistä ja niiden reunoilta sekä koskien niskoilta, nieluista ja muista seisahduspaikkoina tunnetuista paikoista, mutta tarkasti paikallistetun kalan kalastaminen on luonnollisesti yleensä tehokkaampaa. Lee Wulff esimerkiksi käytti hyvin kookkaita valkoisia perhoja kalastuspaikan haravointiin: lohet nousivat usein katsomaan perhoa vaikka eivät ottaneet, ja näin paikallistettua kalaa oli helppo alkaa kalastaa muilla perhoilla.


Pinturit lohelle

Käytetyimmät lohipinturit voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään, voimakkaasti häkilöityihin ja korkealla kelluviin (esimerkiksi Wulff-sarja) sekä palmerhäkilöityihin peurankarvarunkoihin perustuviin (esimerkiksi Bomber). Lisäksi lohia on kalastettu menestyksekkäästi muun muassa tiheästi palmer- eli runkohäkilöidyillä pintaperhoilla (kuten Bivisible), skatereilla ja suurikokoisilla versioilla peurankarvarunkoisista taimenperhoista (esimerkiksi Lee Wulffin suositeltaviin sidoksiin listaama Harry Darbeen Rat-Faced McDougall, joka aikoinaan tunnettiin myös nimellä Beaverkill Bastard). Perhojen koko vaihtelee #16 pikkuperhosta aina #2/0-kokoon asti, mutta useimmat on sidottu #2–8 koon koukkuihin.


Perustekniikat

Pintaperhokalastus lienee yksi helpoimmin hallittavista lohenkalastustekniikoista, sillä jatkuvasti näkyvän perhon uintia on helppo kontrolloida ja siiman korjailun aiheuttamat muutokset uintiin näkyvät saman tien. Perustekniikoita on vain muutamia ja ne on helppo oppia: pinturia voi uittaa ylävirtaan, alavirtaan tai poikkivirtaan, joko vapaasti kelluttaen tai viistättämällä.

Alavirtaan uitettua pintaperhoa voidaan käyttää laajemman alueen tehokkaaseen haravoimiseen: siima heitetään vinosti virran poikki siten että se jää mutkille tai sitä korjataan voimakkaasti ylävirtaan ja pyritään mahdollisimman pitkään vapaaseen uittoon. Perhon annetaan kellua vapaasti kunnes se alkaa viistää, jolloin siimaa (ja perhoa) vedetään vavalla ylävirtaan päin ja perhon annetaan kellua taas vapaasti. Perho kulkee näin eräänlaista sahaavalla liikkeellä koko joen poikki, ja kun heitto on kalastettu loppuun, askelletaan alavirran suuntaan ja toistetaan heitto.

Alavirtaan heitettyä pinturia voi myös viistättää joka saattaa osoittautua hyväksi keinoksi härnätä passiivisempaa kalaa. Joskus viistätystä käytetään kalan paikallistamisessa (lohi saattaa kavaltaa asentopaikkansa pyörähtämällä äkäisesti viistävän pinturin kohdalla), mutta tehokkainta viistätys on aiemmin paikallistetun kalan ärsyttämisessä. Perho heitetään viistosti poikkivirtaan jolloin virran paine antaa siimalle vauhtia ja saa perhon viistämään, lisää vauhtia saa vavalla vetosuuntaan vetämällä tai siimaa nopeasti sisään ottamalla. Joskus lohi vaatii suuren nopeuden ja iskee vasta, kun sen kuonon edestä vedetty perho piirtää kunnon vanaa pinnalle.

Poikkivirtaan heitettäessä parhaiten toimii useimmiten vapaa kellutus. Uittolinjan kanssa tulee yleisen käsityksen mukaan olla tarkkana, joten perhoa yritetään uittaa siten, että se kelluu täysin vapaasti suoraan lohen naaman eteen ja samalla varotaan että siima ei joudu kalan näkökenttään. Tekniikan yhteydessä mainitaan usein, että lohi ei syystä tai toisesta jahtaa sivuillaan uivaa perhoa, mutta joskus poikkeus saattaa vahvistaa säännön, sillä aktiivisen kalan on havaittu hakevan perhon todella kaukaa sivuiltaankin. Vesi taittaa valoa, joten ennen paikallistetuille kaloille heittämistä pitää vielä muistaa arvioida kalan todellinen sijainti virrassa.

Pintaperhon upottaminen lohen kuonon edestä saattaa käräyttää hankalan kalan pinnan. Temppua kannattaa kokeilla muun muassa silloin, kun kala on jo aiemmin reagoinut perhoon. Perho upotetaan nykäisemällä siimasta oikealla hetkellä; efektiä voi tehostaa puristamalla pienen lyijyhaulin perukkeeseen. Pohjassa jurottava lohi on hankalampi, sitkeimmät saattavat kuulemma pommittaa mokomia tuntikausiakin kunnes lohi lopulta jatkuvaan häirintään totaalisen kyllästyneenä päättää tehdä harakirin ja nousee perhoon.

Sivua on viimeksi muutettu 25. toukokuuta 2011 kello 09.22