Säynävän ongintaa Mynäjoella

Tiistai iltana taas tajusin, että säynävän kutu ja nousu jokeen oli tässä juuri käsillä. Päätin siis ruoan jälkeen lähteä iltapistolle Mynäjoen alaosille onkimaan. Säynehän tunnetusti ottaa onkeen mielellänsä juuri illalla, joten lähdin polkemaan matkaa vanhan Mietoisten kunnan läpi. Siellä sijaitsisivat parhaat säynemestat.

Perille päästyäni tuli jokirantaan samaan aikaan vanhahko mies, jolla oli myöskin onginta ja säyneet mielessään. Juttelimme niitä näitä miehen näyttäessä hyviä säynepaikkoja. Jossain mulahti säyne tai iso särki, mutta odotukset eivät olleet vielä mitenkään erityisen korkealla.

Saavuimme paikalle, jossa tilaa oli. Joen varsi oli kyllä aika täynnä niillä suosituimmilla virtakohdilla, mutta kyllä sinne aina pari suomalaista mahtuu. Lähes kaikki muut olivat nimittäin venäläisiä. Osa heistä onki säynettä ja näyttivät saaneen komeaa saalistakin, mutta suurin osa oli haavimassa nortta. Pois lähtiessään jokaisella oli paljon kalaa mukanaan, jopa sataa kiloa.

Aloin koota onkilaitetta virvelivapaani niistä tarvikkeista, mitä repusta löytymään sattui. Mukanani oli myös kuusimetrinen lasikuituonki, mutta nyt päätin onkia kelaa käyttäen. Niin näytti tekevän suuri osa muistakin onkijoista.

Sitten kun aioin aloittaa varsinaisen onginnan, huomasin unohtaneeni päivällä kaivamani madot kotirapuille. No, ei muuta kun lainaamaan lähistön muilta kalamiehiltä.

Heittelin pyyntöäni virtaan ja kelasin välillä pois, ja sitten taas heitin. Kalaa ei kuulunut, joten vaihtelin paikkaa välillä. Kun palasin takaisin aloituspaikalle oli matoni vähän rähjääntyneen näköinen ja kulunut, ja koska “varamadot” olivat kotona, enkä halunnut ruveta lainaamaan uutta matoa venäjäksi, päätin lähteä kuopsuttelemaan joen penkkoja madon löytämisen toivossa. Löysin muutaman pienen yksilön ja nokitin ne koukkuun parin Power Baitin kera. Odottelin ja heittelin taas, mutta ei kalaa tullut, niinkuin ei sillä hetkellä muuallakaan lähiympäristössä – paitsi tietysti norssia haavijoille.

Sain rokastettua yhden norren ja kohta luovutin ja lähdin kotiin päin, koska kellokin näytti jo vähän yli kahdeksaa.

 

Taas keskiviikkona oli lähdettävä ongelle, sillä tiistaista oli jäänyt tappion paha maku suuhun. Tiistaina tapaamani mies oli jälleen paikalla ja oli jo vähän aikaa sitten saanut “salaiselta” kalapaikaltaan säynävän. Päivä eteni omalta osaltani varsin kalattomasti ja vaihtelin paikkaa useasti. Sitten menin paikkaan, joka näytti houkuttelevalta ja helposti kalastettavalta ja siinä oli selviä merkkejä, jotka kertoivat jonkun siinä kalastaneen ja saaneen saalistakin. Näitä merkkejä olivat puiset vapatelineet, säyneen suomukset ja jopa kokonainen variksensyömä säyne rantaruovikossa.

Viritin pyyntiin sekä kelallisen vapani, että lasikuituisen vapani ja asetin ne telineisiin, joita oli paikalle rakennettu oksanhaaroista. Odotin kalaa. Söin välillä evästä ja vaihdoin matoa ja sitten alkoi syönti. Ensin tuli särki ja sitten toinen särki ja tahti tiheni äkkiä, kunnes se kokonaan loppui vasta kahdeksan kalan kohdalla. Kunnei kala enää syönyt, lähdin kotia päin. Edelleen pettyneenä, vaikka huomisen ruokakalat olivatkin kasassa. Noin 850 grammaa särkiä, joista saisi selkälihat. Kuitenkin kokeilunhalu vei voiton, enkä voinut olla jättämättä houkuttelevan näköistä onkipaikkaa kokeilematta. Heitin onkipyytöni veteen ja heti joku kala nylppäisi rajusti. Vastaisku meni harakoille ja piiskasin uudelleen. Kala lähti pakoon tehtyäni sen! Ja vielä ison näköinen! Onkin siinä vielä hetken ja kun en kalaa saanut, lähdin kotiin.

 

Torstai oli välipäivä, koska särkien laittamiseen piti nähdä hiukan vaivaa ja käyttää aikaa, ja illalla menin vielä saunaankin, mutta tänään, perjantaina lähdin taas ongelle koulun päätyttyä. Otin tällä kertaa mukaani vain kuusimetriseni, koska yhtä vapaa on huomattavasti helpompi kuljettaa kuin kahta, jos kulkee polkupyörällä.

Ajelin vastatuuleen – itse asiassa jopa kovaan sellaiseen – ja kunto meinasi loppumatkasta jo melkein pettää. Selässä oleva iso reppukaan ei auta hirveästi asiaa. Päästyäni perille menin paikkaan, jossa eilen olin nähnyt säynävän mulahtavan pelästyessään onkeani. Vesi oli noussut, joka tietäisi hyvää kalan tulon kannalta. En kuitenkaan elätellyt kahden pettymyksen jälkeen mitään suurempia toiveita. Heitin taas onkeni. Se oli vaikeaa, sillä tuulen kovuus oli karmea. Juuri nyt olisi pitänyt olla se kelallinen vapa, kun kuusimetristä tuuli tuntui repivän käsistä erityisen kovaa. Luovutin sillä paikalla kokeiltuani hetken verran kun kala ei kerran syönyt.

Menin edelliselle ottipaikalle, josta hetken yrittämisen jälkeen tuli pienehkö särki. Voivoittelin mielessäni sitä tuulta, joka painoi vapaa sivulle rasittaen käsiäni melkoisesti. Laitoin vavan telineeseen ja odottelin. Joku perhomies tuli joen toiselle puolen katsomaan touhujani. Kohta koho painui. Ensin ajattelin siellä olevan vain pienen särjen. En nimittäin tuntenut kalan vastusta lainkaan, koska tuuli painoi vapaa sitä kovemmin. Sitten pintaan tuli kohon kohdilla iso mulaus. Sitten tunsin jo kovaa vetoa ja tuuli sekä muu ympäristö hävisivät mielestäni. Nyt oli vihdoin säynäs kiinni! Yritin rauhoittua, mutta jännitys oli kova, kun en omistanut haavia ja tapsina oli vain 0.18 millimetrinen UNYLin monosiima. Huudahdin miehelle, että on isompi kiinni ja että haavi olisi mukava tässä tilanteessa. Annoin kala väsyttään itseään rauhassa ja kun tilaisuus tuli, niin hivutin sen rantakasvillisuutta pitkin rannan tuntumaan. Otin vähän kiinni tapsista ja kohta käteni oli kalan kiduskannen takana. Nostin säynävän syliini ja irrotin hyvin kiinni olevaa Bilteman koukkua. Kuvasin kalan ja punnitsin sen. Kerroin miehelle se painavan 1.7 kiloa. Hän kehui komeaksi ja alkoi heitellä perhoaan joen vastapuolella – miten se on muka mahdollista niin kovassa tuulessa!

En oikein enää keskittynyt onkimiseen, koska kala jo painoi repussa enkä kuitenkaan enempää saisi syötyä lähiaikoina. Lähdin kotiin ja olin vihdoinkin tyytyväinen saaliiseeni. Viikonloppuna sitten samalle paikalle kisamaan, toivotaan, että tulee tuommosia muutamakin.

 

Tallennettu kategorioihin Kesäkalastusta | Jätä kommentti

Pilkillä Pikisaaressa sunnuntaina 4.3 -12

Katselin viikolla karttoja ja yritin selvittää, mikä olisi kotini lähin pilkkipaikka. Päädyin siihen, että se olisi Askaisten (Maskun) Pikisaari. Kaiken lisäksi tuota paikkaa pidetään aika kalaisanakin, joten sinne oli lähdettävä sunnuntaina, kun kerta kyytikin järjestyi.

Pummaamani autokyyti lähti puoli kymmenen aikoihin. Pakkanen oli mennyt aamun aikana perseellen, ja lämpömittari näytti sillä hetkellä enää miinus viittä astetta, kun yöllä oli ollut noin yhtätoista. Noin puolentunnin ja viidentoista kilometrin päästä olin määränpäässäni. Romut ulos autosta ja jäälle. Parkkipaikalla oli jonkinverran autoja, ja arvelin ainakin osan niistä olevan pilkkijöiden kulkupelejä.

 

 

Jäällä näkyi pilkkijöitä, koiranulkoiluttajia, hiihtäjiä, moottorikelkkailijoita, mönkijöiliöitä ja muita ulkona liikkuvia. Jään pinta oli kuiva, vaikka toista olisi voinut odottaa viikolla saatujen sateiden johdosta. Olisi pärjännyt vaikka ilman kumisaappaita, sillä lumikin oli jäätynyt.

Ensimmäisen paikan valitsin Saarnisen takaa ja aloin kairata. Hyvin olin kairan saanut terään, vaikken ollut sitä ennen paljoa teroitellut. Reikä syntyi ja aloin heiluttaa pilkkiä. Aurinko paistoi mukavasti, pakkanen oli jo miltei nollassa, kuten tuulikin, joten mikäs siinä ollessa. Pian nousi jääputkeen ensimmäinen ahven pilkin saattelemana. Sen perään vielä toinen, kolmas ja neljäskin, tosin kolme viimeistä pääsivät vielä takaisin kasvamaan pienuudensa johdosta. Päätin lähteä aukompaan paikkaan. Kairasin noin viidenkymmenen metrin päähän parista muusta pilkkiäijästä. Heillä näytti olevan syönti päällä ja myöhemmin iltapäivästä kuulinkin, että kaloja olisi tullut toistasataa. Tosin pieniä. Tiedä sitten oliko se heidän yhteissaaliinsa, vaiko vain toisen.

Pilkin siinä reiällä ja sainkin muutaman kalan ylös. Kauempaa tuli mies potkurilla, jollaisella itsekin olisin silloin mielelläni liikkunut. Hän kairasi melko lähelle. En jaksanut vielä kairata uutta avantoa, joten odottelin kalaa ja otin samalla aurinkoa. Lähellä pilkkinyt mies tuli kohti ja kysyi olenko saanut. Vastasin niinkuin on tapana “Onhan tuossa nyt muutama ahvena, mut pieniä.”, tällä kertaa tuo piti paikkaansa ja se mieskin sitä hiukan valitteli. Jatkoin vielä, että ” Eka kerta täällä tänä talvena” ja mies sanoi lähtevänsä kotiin päin kunhan ensin kokeilisi lähellä olevien kivien vierustat.

Kun ei kala jaksanut napata lähdin lähistölle kairailemaan auki vanhoja avantoja. Sain odoteltuani pari särkeä ja ahvenan, toinen särki oli jopa ihan komea, 188 grammaa ja päivän suurin. Siinä oli myös vuoden neljäs fongo (=kalalaji, kalabongareiden slangilla).

Sitten lähdin takaisin aloituspaikalle. Ei ollut kala enää kotona, tai koti ei ollut siinä. Siirryin avaamaan vanhoja, kenties eilisiä avantoja joiden lähistöllä näkyi paljon pientä ahvenen sinttiä ja pari särjen sukuista. Itseni siinä palkittiin päivän suurimmalla ahvenella, ehkä hieman alle satagrammaisella.

Pilkkijöitä lähti, ja niitä tuli lisää vielä iltapäivän tunteinakin. Päätin lähteä Aarlahden puolelle kokeilemaan, en saanut sieltä mitään, vaikka kairailinkin melko runsaasti. Lähdin takaisin Louhisaarenaukolle kokeilemaan aamuisten pilkkijöiden jättämiä avantoja, siis niitä, joista kehuivat saaneensa yli sata kalaa. Sieltä ei minulle kuin tärppejä. Kenties pilkissäni oli turhan iso koukku niin pienille kaloille, mutta poishan ne olisin muutenkin päästänyt. Toki kalan näkeminenkin jo piristää mieltä, taikka vaan nypyn tunteminen. Ainakin minun mieltäni.

Kun ei kala tahtonut tarttua, lähdin kokeilemaan niitä kivien vierustoja. Saaren kupeelle oli kerääntynyt neljän pilkkijän amatöörijoukko, tai siltä ainakin vaikuttivat; välillä hiihtelivät ja söivät makkaraa ja hölisivät niin, että järvi raikui. Koiriakin heillä oli. Jäällä kierteli edelleen hiihtäjä, joka vuorotellen kyseli pilkkijöiden saaliista. Minultakin oli kaloista kysellyt.

Kiven vierellä kalaa alkoi nousta hiljaisesti. Kiertelin vuorotellen kolmea avantoa siinä ja päätin ottaa pieniäkin, jotta saisin edes jonkun kalapitosen sopan aikaan illaksi. Enemmänkin olisi varmaan tullut, jos mukanani olisi ollut muutakin toukkia, kuin vain viime viikon rippeet (noin kymmenen..). Oli minulla tietysti keinotoukkia, joita väheksytään aivan syyttä. Kyllä niistäkin on apua, vaikka haju onkin karmea. Kaiken lisäksi se on koukussa kestävä ja halpa verratuna kärpästoukkaan.

Noin varttia yli kolme talsin takaisin rantaan ja soitin kyydin. Kävin vielä rannalla huussissa ja hörpin loput eväskaakaot.

Ja loppuunhan on aina sanottava: “Kakkareissu mutta tulipahan tehtyä”.

Tallennettu kategorioihin Pilkkijutut | Jätä kommentti

Ensimmäinen pilkkikalani

Koska ei uusista reissuistani huvita kirjoittaa, niin kirjoitan ensimmäisestä talvipilkkikalastani.

Olisinkohan ollut seitsemän-kahdeksan vuotias, kun toivoin joululahjaksi pilkkivapaa ja tasapainopilkkiä. Ennen kalastus ei ollut juuri kiinnostanut niinkuin pikkuveljeäni. Nykyään tilanne on päinvastainen.

Jouluna sain toivomani välineet, eli suuren välityksellisen Teho 90 Bumerang special- vavan ja Rapala Jigging Shad Rap- tasurin sinisenä. Siimaa ei ollut sillä hetkellä muuta kuin ökypaksua virvelinsiimaa, mutta jotain oli siihen vavalle pakko saada samantien, joten en paksuudesta juuri jaksanut välittää. Samana jouluaattoiltana tasapaino kyllä jäi vielä kiinni mattoon ja hieno punainen vakiokoukkuna ollut kolmihaara menetti pari haaraansa.

Jossain joulukuun lopulla pääsin kokeilemaan pilkkiäni oikein kunnolla muuallakin kuin saunaämpärissä. Menimme veljeni kanssa papan luokse Merimaskuun yöksi ja aamupäivällä menimme Patalahteen uittamaan pilkkiä. Siitä lahdesta en ole saanut sen päivän jälkeen kuin yhden kalan.

Pappa kairasi meille reikiä rannan lähelle ja pilkimme. En silloin hallinnut minkäänlaista pilkkitaktiikkaa ja nykyäänkin olen lähinnä kirjaviisas. Odottelin samalla avannolla kalan nyppyä niin kauan, että pappa ehdotti avannonvaihtoa. Vaihdoin sitten paikkaa, koska uskoin papan kalastustaitoihin. Siinä sitten pilkin ja pappa sanoi lähtevänsä kalaa hakemaan vähän kauempaa.

Sitten sain nypyn. Aloin kelata, koska en ollut kuullukkaan, että siiman voisi vyyhtää jäälle. No kala irtosi. Ajattelin sen olleen ahven. Jatkoin pilkintää hieman pettyneenä, mutta kohta taas tälläsi jotain tasapainooni. Kelasin sen enempiä ajattelematta kärjen kestävyyttä, se nimittäin taipui aika pahasti. Kala kuitenkin tuli avannon alle ja muistan se kun se kiersi sitä valkoisen vatsan näkyessä. Edelleen pidin sitä ahvenena, kunnes sain sen jäälle. Se oli hauki. Pappa oli tulossa juuri takaisin ja huusin, että: – Pappa, mä sain hauen! Se irtosi pilkistä hypittyään hetken jäällä. Haimme risun rannasta, jotta kala olisi mukavampaa kantaa. Pappa vitsaili, että ei ihme kun irtosi. Koukussahan on vain yksi haara. Omasta mielestäni se kuitenkin oli kiinni peräkoukussa, eikä vatsassa. Mutta oli miten oli. Se oli hieno saalis ja veli taisi olla aika kateellinen.

Seuraavana päivänä paistoimme hauen ja se jouduttiin pituuden vuoksi laittamaan vuokaan kahdessa osassa, sillä päätä ei raaskinut irrottaa. Lisukkeena siinä oli paljon juureksia ja se oli mehukasta. Sitä söisi nytkin mielellään.

Sinä talvena sain sen hauen lisäksi vain yhden kalan. Suurehkon norren. Se oli silloin hyvinkin hienoa, jos pari kalaa sai talvessa. Nykyään on paljon ahneempana kalassa.

Tallennettu kategorioihin Pilkkijutut | Jätä kommentti

Pitkän ja tuskallisen odotuksen päätös

Oli perjantai ja kouluviikko lähestyi loppuaan. Kirjoitin välitunnilla tiedusteluviestin papalleni liittyen jäihin ja niiden kantavuuteen. Viimeiset tunnit menivät odotellessa vastausta ja kun se saapui, se oli positiivinen. Hypätkäämme lauantaihin.

Lauantaiaamuna pääsin isäni kyydillä Merimaskuun. Melkein heti päästyämme perille piti päästä harrastamaan sitä itseään – pilkkimistä! Suunta kohti Koiranaukkoa. Jäätä oli mukavasti – se kantoi ja kairaaminen oli helppoa. En välittäisi, vaikka kalaa ei tulisikaan, ajattelin. Pian sellainen kuitenkin puski pilkkiin ja avannosta nousi maaginen otus, nimittäin avauskala! Niitä tuleekin vain kerran kaudessa, joten kuvata piti. Enempiä ei alkanut tulla, paitsi isille. Ja vielä suurempi! Tuuli oli kova ja kalaa ei enää sen jälkeen tullut, joten lähdimme sen komeamman kalan kanssa pois jäältä. Mukana ollut pappa ei saanut mitään.

Talvikauden 2012 avauskala

Seuraavana päivänä kokeilimme joko pienemmän Patalahden jää kestää. Kesti se ainakin meidät. Käväisimme nopeasti myös Kerkluodon aukolla, josta pappa nappasi oman avauskalansa. Minulle ei sieltä mitään.

Samana iltapäivänä oli vielä kerran käytävä Koiralla. Suuntasimme hieman kauemmas, ja ensimmäisen avannon saaliina oli neljä nortta (kuore), ja hyvin pieni kuha. Seuraavasta papan jo hylkäämästä tuli kaksi komeampaa ahventa. Kävimme vielä hohteella, josta tuli yksi kala. Tässä vaiheessa mainittakoon, että syöttinä oli Power bait keinotoukka, joita ei suinkaan tule vähätellä. Kaikki kalat sai vapautensa takaisin, koska jauhelihat olivat jo sulamassa. Lajeja tälle kaudelle nyt kolmea. Kalatkin voi vielä laskea kappaleittain ja luku on yhdeksän.

Tallennettu kategorioihin Pilkkijutut | Jätä kommentti

Pilkintää

Ettei menisi aivan epäaktiiviseksi, niin kirjoitetaan tästä eilisen pilkkireissusta.

Lähdettiin siis aamupäivällä pappan kanssa veneellä ahventa yrittämään pilkillä, kun se oli koko kesänä jäänyt. Ajeltiin siinä Hunkeriin päin Botnialla. Matkalla näkyi muutamia veneitä. Jossain veneessä heiteltiin jerkkiä tai jotain muuta haukikapinetta. Kyllä niistä joku jonkin pikku hauen saikin. Toiset heittelivät jigiä ja pilkkivät. Ahventa tai kuhaa, ken tietää.

Saavuimme Hunkerin sivulle sopivaan tuulenvarjoon. Pappa nosti jonkun pikkuahvenen, joka kyllä tippui. Ei oikein kalakontaktia tullut. Söimme eväspannukakkua ja joimme mehua. Sitten lähdimme meloen siirtymään vähän eri paikkaan. Siitä pusikon reunasta sain ensin pikkuisen ahevenen, mutta päätin ottaa senkin, jos tulisi lisää. No, hetken päästä tulikin vähän suurempi. Sitten hiljeni. Vaihdoimme taas paikkaa. Siitä ei mitään. Uusi evästauko. Vaihdoimme paikkaa jälleen. Tällä kertaa Pahaluodon sivulle. Siellä jotkut heittelivät uistinta, mutta lähtivät kohta. Kun siitäkään ei tullut päätimme luovuttaa. Ehkä olisi pitänyt uhmata tuulta ja pilkkiä keskellä selkää.  Ei saatu soppaa, mutta kyllä nekin ahvenet keitettiin ja syötiin.

Taisi jäädä avovesikauden ainoaksi pilkkireissuksi. Kameraa ei ollut mukana, koska se on äitikällä lainassa, joten kuvia en ottanut.

Tallennettu kategorioihin Pilkkijutut | Jätä kommentti

Kesäkauden avaus 21.4 2011

Lähdin Mynäjoelle ongelle avauskalan toivossa. En pettyisi, vaikkei kalaa tulisikaan, olihan vasta aikainen kevät, ajattelin. Luulin, että joen yläjuoksulla saisi kalastaa rauhassa, mutta väärässä olin. Siellä oli muutama kasiluokkalainen poika, jotka tunsin. Jätin ongen hetkeksi odottamaan ja kuvasin koskea. Silloin sain vetää pienen särjen ylös. Oli se hieno hetki, kun avauskala oli kuivilla. Pitihän siinä soittaa isillekin ja lähettää tekstiviesti kalakaverille. Sillä välin koukkuun oli jäänyt toinen särki. Toiset pojat olivat lähteneet hetkeksi pois. Kaverinikin saapui hetken päästä kalan toivossa. Hän ei saanut mitään, vaikka minä vedin vielä neljä kalaa. Hyvä reissu oli minusta. Kuvia tuli muutama, mutta, koska olen amatööri-bloggaaja en osaa laittaa edes kuvia. Tehkää aloitusreissunne vain rohkeasti jo nyt. Vaikka jonnekin joelle!

Tallennettu kategorioihin Kesäkalastusta | 2 kommenttia

Pilkkiretki Merimaskussa 2.4

Lähdin pappani kanssa Merimaskuun perjantaina, jotta pääsisin lauantaina mahdollisimman ajoissa pilkille. Illalla järjestimme pilkkivehkeet pulkkaan, söimme hiukan, pesimme hampaamme ja painuimme nukkumaan.

Hyvien unien jälkeen heräsimme kello kahdeksan. Söimme puuro-aamiaisen, jonka jälkeen laitoimme eväät kuntoon ja lähdimme tallustelemaan jäälle pilvisessä säässä kellon näyttäessä vähän vaille yhdeksää. Tarkoituksemme oli päästä Laisaaren aukolla olevalle hohteelle.

Matkalla näkyi yhdessä vaiheessa pari pilkkijää, jotka näyttivät vetävän pientä ahventa. Reilun puolentoistatunnin kävelyn jälkeen jalkamme alkoivat väsyä upottavassa lumessa ja pysähdyimme vanhoille avannoille. Näimme kolme pilkkijää lähistöllä. Ensimmäisestä reiästä ei tullut tärppiä, joten vaihdoin toiseen ja heti iski särki. Otin ylös ja pilkki takaisin. Jälleen särki. Sitten tuli tauko ja pappani veti muutaman pienen särjen. Sain ottaa ylös vielä yhden kalan ja sitten lähdimme kohti määränpäätämme, eli hohdetta aukolla.

Harmiksemme pari siellä näkynyttä pistettä osoittautuivat nyt pilkkijöiksi. He olivat ehtineet ennen meitä. Menimme jututtamaan toista jäppistä ja hän sanoi, että “Pientä on ja harvassa”, tai jotakin sinnepäin. Kehtasimme sentään pilkkiä hetken heidän lähistöllään ja huomasimme taas pilkkijöitä kauempana. Yllättävän paljon porukkaa sinä päivänä oli lähtenyt pilkille. Niistä reijistä tuli yhteensä viisi pientä ahventa. Jatkoimme matkaamme.

Pysähdyimme piruuttamme syvempään kohtaan ja pilkkini oli aivan liian kevyt. Siitä sain kohta norren. Pappakin veti siimansa jatkona ylös samaa lajia edustavan kalan. Vielä muutama nors ja matka sai jatkua. Sata askelta edessä näkyvälle reimarille päin ja reiät jäähän. Taas alkoivat norret kiusata. Vaikeinta pilkkimistä, mitä olen kokeillut, vai kuulostaako seuraava helpolta? Pilkkiä lasketaan alas lähes puoli minuuttia, ja kun se on pohjassa (jos siima riittää), niin siihen ei ole enää mitään tuntoa. Norssin nypätessä vyyhdetään siimaa jäälle 20 metriä, jonka jälkeen siima on taatusti hieman sotkussa. Käteen tästä jää vain pieni nors.

Pappa jatkoi matkaa ja minä jäin vielä siihen norssia pyytämään. Tasurillakin nortta nousi. Itse asiassa jopa helpommin, sillä seitsemän senttimetrin mittainen nilsu jo painaa tarpeeksi syviä paikkoja ajatellen. Kävelin perässä papan luokse reimarille. Pappa sanoi, että kun seuraava ahvenensukuinen nousee jäälle, niin on evästauko. Hetihän ukko sellaisen nosti bilteman pystyllään (tehokas peli muuten tuo hopean värinen hirviö). Vähän leipää ja kaakaota vatsantäytteeksi ja pilkintä sai jatkua. En saanut kultaiseen Abuuni nykyäkään, mutta pappa veteli 50-100 grammaista ahventa siimat kireänä.

Vaihdoimme paikkaa, mutta kalaa ei kuulunut. Vaihdoimme taas, mutta ei merkkiäkään. Menimme kahden muun pilkkijän vanhoille reijille, kun he lähtivät, mutta niistäkään ei noussut mitään. Nyimme pilkkiä kuitenkin hetken ja kävimme vanhoja reikiä läpi. Kohta pappa alkoi taas vetää ahventa ja itse sain tyytyä ensimmäiseen kiiskeeni. Hieno kala se on, vaikkakin epäsuosittu. Köpöttelimme johonkin seurakunnan saareen evästauolle ja levähtämään. Syötyämme lähdimme taas kävelemään. Tällä kertaa kohti Harjallista. Matkalla kokeilimme muutamassa kohdassa pilkkiä ja kahdesta sain pienen ahvenan. Vaihdoimme suuntaa hieman ja menimme erään saaren varjoon. Sieltä tuli särkeä ja vaihdoimme toiselle puolen saarta. Se oli matala paikka ja ahvenet olivat nyt syvällä. Yrityksemme siellä kuitenkin palkittiin päivän suurimalla, vähän yli 100 grammaisella ahvenella. Harjallisen vierellä oli matalaa ja mitään ei tullut. Yritimme löytää erään matalikon lähistöltä, mutta yritykseksi jäi. Vielä yksi paikka ja lähdimme kotia päin. Se paikka muuten antoi jälleen norren. Pitkän kävelyn jälkeen piti taas levätä. Pysähdyimme koiran aukon hohteella, josta ei tullut mitään. Tulomatka oli paljon helpompi, sillä lumi jäältä oli hieman sulanut. Kotona olimme kello 19.00, eli ulkona olimme yhteensä yli 10 tuntia! Perkasimme kalat, mutta soppaa emme enää jaksaneet tehdä. Sen sijaan paistoimme norret iltapalaksi. Sunnuntaina kävimme verkolla ja lumi oli jäältä sulanut huomattavasti. Verkossa oli lahnoja, särki ja noin kolmen kilon hauki. Teimme päivällä ahvensoppaa, joka oli hyvää. Tämä taisi jäädä kevään viimeiseksi pilkkireissuksi, mutta eihän sitä vielä tiedä. Tuossa linkki kuvaan, jossa näkyy reittimme punaisella:

http://img858.imageshack.us/img858/7567/reitti24.png

Tallennettu kategorioihin Pilkkijutut | 2 kommenttia

Verkkojen koku ja vähän pilkintää

Oltiin viime lauantaina Merimaskussa kokemassa verkkoja. Verkkoja oli kolme ja Patalahdessa niistä yksi. Siinä oli vain muutama pikkulahna, joista otimme yhden vammautuneen. Jatkoimme matkaa Kertluodon aukolle, jossa oli kaksi verkkoa peräkkäin. Aloin kokeeksi pilkkiä käyttäen vanhaa Abu-pystyä ja Powerbait-keinotoukkaa. Jäätä oli reilusti, mutta se oli pehmoista. Isi alkoi hakata tuuralla reikää, mutta toisessa verkossa ollut kala oli vetänyt verkon jumiin ja oli koettava aukkomaisempi verkko ensin. Sielläkin oli pikkulahnoja pari isompaa ja noin neljä kiloinen hauki. Pilkkiminen oli aika tylsää, niin kuin se tuppaa olemaan alueella, jolla ei talvisin ahvenia liiku. Kohta tuntui kuitenkin tärppi ja pian oli pikkuhauki ahventekniikalla ylhäällä. Takaisin kasvamaan ja toisen verkon koku. Siellä oli vain pikkulahnoja. Lahnat fileiksi ja hauesta pihvejä.

Tallennettu kategorioihin Pilkkijutut | Jätä kommentti