Tiistai iltana taas tajusin, että säynävän kutu ja nousu jokeen oli tässä juuri käsillä. Päätin siis ruoan jälkeen lähteä iltapistolle Mynäjoen alaosille onkimaan. Säynehän tunnetusti ottaa onkeen mielellänsä juuri illalla, joten lähdin polkemaan matkaa vanhan Mietoisten kunnan läpi. Siellä sijaitsisivat parhaat säynemestat.
Perille päästyäni tuli jokirantaan samaan aikaan vanhahko mies, jolla oli myöskin onginta ja säyneet mielessään. Juttelimme niitä näitä miehen näyttäessä hyviä säynepaikkoja. Jossain mulahti säyne tai iso särki, mutta odotukset eivät olleet vielä mitenkään erityisen korkealla.
Saavuimme paikalle, jossa tilaa oli. Joen varsi oli kyllä aika täynnä niillä suosituimmilla virtakohdilla, mutta kyllä sinne aina pari suomalaista mahtuu. Lähes kaikki muut olivat nimittäin venäläisiä. Osa heistä onki säynettä ja näyttivät saaneen komeaa saalistakin, mutta suurin osa oli haavimassa nortta. Pois lähtiessään jokaisella oli paljon kalaa mukanaan, jopa sataa kiloa.
Aloin koota onkilaitetta virvelivapaani niistä tarvikkeista, mitä repusta löytymään sattui. Mukanani oli myös kuusimetrinen lasikuituonki, mutta nyt päätin onkia kelaa käyttäen. Niin näytti tekevän suuri osa muistakin onkijoista.
Sitten kun aioin aloittaa varsinaisen onginnan, huomasin unohtaneeni päivällä kaivamani madot kotirapuille. No, ei muuta kun lainaamaan lähistön muilta kalamiehiltä.
Heittelin pyyntöäni virtaan ja kelasin välillä pois, ja sitten taas heitin. Kalaa ei kuulunut, joten vaihtelin paikkaa välillä. Kun palasin takaisin aloituspaikalle oli matoni vähän rähjääntyneen näköinen ja kulunut, ja koska “varamadot” olivat kotona, enkä halunnut ruveta lainaamaan uutta matoa venäjäksi, päätin lähteä kuopsuttelemaan joen penkkoja madon löytämisen toivossa. Löysin muutaman pienen yksilön ja nokitin ne koukkuun parin Power Baitin kera. Odottelin ja heittelin taas, mutta ei kalaa tullut, niinkuin ei sillä hetkellä muuallakaan lähiympäristössä – paitsi tietysti norssia haavijoille.
Sain rokastettua yhden norren ja kohta luovutin ja lähdin kotiin päin, koska kellokin näytti jo vähän yli kahdeksaa.
Taas keskiviikkona oli lähdettävä ongelle, sillä tiistaista oli jäänyt tappion paha maku suuhun. Tiistaina tapaamani mies oli jälleen paikalla ja oli jo vähän aikaa sitten saanut “salaiselta” kalapaikaltaan säynävän. Päivä eteni omalta osaltani varsin kalattomasti ja vaihtelin paikkaa useasti. Sitten menin paikkaan, joka näytti houkuttelevalta ja helposti kalastettavalta ja siinä oli selviä merkkejä, jotka kertoivat jonkun siinä kalastaneen ja saaneen saalistakin. Näitä merkkejä olivat puiset vapatelineet, säyneen suomukset ja jopa kokonainen variksensyömä säyne rantaruovikossa.
Viritin pyyntiin sekä kelallisen vapani, että lasikuituisen vapani ja asetin ne telineisiin, joita oli paikalle rakennettu oksanhaaroista. Odotin kalaa. Söin välillä evästä ja vaihdoin matoa ja sitten alkoi syönti. Ensin tuli särki ja sitten toinen särki ja tahti tiheni äkkiä, kunnes se kokonaan loppui vasta kahdeksan kalan kohdalla. Kunnei kala enää syönyt, lähdin kotia päin. Edelleen pettyneenä, vaikka huomisen ruokakalat olivatkin kasassa. Noin 850 grammaa särkiä, joista saisi selkälihat. Kuitenkin kokeilunhalu vei voiton, enkä voinut olla jättämättä houkuttelevan näköistä onkipaikkaa kokeilematta. Heitin onkipyytöni veteen ja heti joku kala nylppäisi rajusti. Vastaisku meni harakoille ja piiskasin uudelleen. Kala lähti pakoon tehtyäni sen! Ja vielä ison näköinen! Onkin siinä vielä hetken ja kun en kalaa saanut, lähdin kotiin.
Torstai oli välipäivä, koska särkien laittamiseen piti nähdä hiukan vaivaa ja käyttää aikaa, ja illalla menin vielä saunaankin, mutta tänään, perjantaina lähdin taas ongelle koulun päätyttyä. Otin tällä kertaa mukaani vain kuusimetriseni, koska yhtä vapaa on huomattavasti helpompi kuljettaa kuin kahta, jos kulkee polkupyörällä.
Ajelin vastatuuleen – itse asiassa jopa kovaan sellaiseen – ja kunto meinasi loppumatkasta jo melkein pettää. Selässä oleva iso reppukaan ei auta hirveästi asiaa. Päästyäni perille menin paikkaan, jossa eilen olin nähnyt säynävän mulahtavan pelästyessään onkeani. Vesi oli noussut, joka tietäisi hyvää kalan tulon kannalta. En kuitenkaan elätellyt kahden pettymyksen jälkeen mitään suurempia toiveita. Heitin taas onkeni. Se oli vaikeaa, sillä tuulen kovuus oli karmea. Juuri nyt olisi pitänyt olla se kelallinen vapa, kun kuusimetristä tuuli tuntui repivän käsistä erityisen kovaa. Luovutin sillä paikalla kokeiltuani hetken verran kun kala ei kerran syönyt.
Menin edelliselle ottipaikalle, josta hetken yrittämisen jälkeen tuli pienehkö särki. Voivoittelin mielessäni sitä tuulta, joka painoi vapaa sivulle rasittaen käsiäni melkoisesti. Laitoin vavan telineeseen ja odottelin. Joku perhomies tuli joen toiselle puolen katsomaan touhujani. Kohta koho painui. Ensin ajattelin siellä olevan vain pienen särjen. En nimittäin tuntenut kalan vastusta lainkaan, koska tuuli painoi vapaa sitä kovemmin. Sitten pintaan tuli kohon kohdilla iso mulaus. Sitten tunsin jo kovaa vetoa ja tuuli sekä muu ympäristö hävisivät mielestäni. Nyt oli vihdoin säynäs kiinni! Yritin rauhoittua, mutta jännitys oli kova, kun en omistanut haavia ja tapsina oli vain 0.18 millimetrinen UNYLin monosiima. Huudahdin miehelle, että on isompi kiinni ja että haavi olisi mukava tässä tilanteessa. Annoin kala väsyttään itseään rauhassa ja kun tilaisuus tuli, niin hivutin sen rantakasvillisuutta pitkin rannan tuntumaan. Otin vähän kiinni tapsista ja kohta käteni oli kalan kiduskannen takana. Nostin säynävän syliini ja irrotin hyvin kiinni olevaa Bilteman koukkua. Kuvasin kalan ja punnitsin sen. Kerroin miehelle se painavan 1.7 kiloa. Hän kehui komeaksi ja alkoi heitellä perhoaan joen vastapuolella – miten se on muka mahdollista niin kovassa tuulessa!
En oikein enää keskittynyt onkimiseen, koska kala jo painoi repussa enkä kuitenkaan enempää saisi syötyä lähiaikoina. Lähdin kotiin ja olin vihdoinkin tyytyväinen saaliiseeni. Viikonloppuna sitten samalle paikalle kisamaan, toivotaan, että tulee tuommosia muutamakin.
Sitten lähdin takaisin aloituspaikalle. Ei ollut kala enää kotona, tai koti ei ollut siinä. Siirryin avaamaan vanhoja, kenties eilisiä avantoja joiden lähistöllä näkyi paljon pientä ahvenen sinttiä ja pari särjen sukuista. Itseni siinä palkittiin päivän suurimmalla ahvenella, ehkä hieman alle satagrammaisella.
