Pikkutuulenkala

Pikkutuulenkala (Ammodytes tobianus) muistuttaa suuresti isotuulenkalaa, mutta jää alle 15 sentin mittaiseksi.

Tuulenkalojen elintavat ovat huonosti tunnetut, mutta ne ovat tärkeitä lajeja meriekosysteemeissä.

Tuulenkalat ovat tärkeää ravintoa monille merilinnuille ja petokaloille.

Tuntomerkit

Ankeriamainen hoikka ja pyöreähkö.

Kyljet hopeanhohtoiset ja selkä vihertävänsininen.

Tasapaksussa ruumiissa selkäevä ylettyy miltei päästä pyrstöön.

Levinneisyys

Suomessa tuulenkaloja tavataan eniten alkukesästä, sillä ne viettävät talven Itämeren syvänteissä.

Se elää kaikilla Suomen merenrannikoilla isotuulenkalaa runsaslukuisempana, mutta on yleisempi Itämeren eteläisemmissä osissa.

Elintavat

Pikkutuulenkalat viettävät suuren osan ajastaan hiekkaan kaivautuneena.

Kesäisin pikkutuulenkalat oleskelevat enimmäkseen matalissa hiekkapohjaisissa vesissä.

Varsinaisessa merivedessä ne liikkuvat tiheinä ja suurina parvina.

Suomen vesialueilla ei olla tavattu suuria pikkutuulenkalaparvia, pieniä kyllä.

Ravinto

Eläinplankton ja myös on tavattu isoimpia yksilöitä joilta on löytynyt mahasta pikkukaloja ja pohjaeläimiä.

Lisääntyminen

Pitkä kutuaika, joka ulottuu loppukeväästä aina alkusyksyyn asti.

Sukukypsä 1-2 vuoden iässä.

Kutupaikat sijaitsevat hiekkapohjilla jopa yli 10 metrin syvyydessä.

Poikaset kuoriutuvat 9-10 vuorokaudessa.

Kalastus

Ei ole Suomessa kalastuksen kohteena.

Liha on maukasta mutta sitä ei syödä.

Lajilla on jossain määrin käyttöä täkykalana.

Tuulenkala-nimitys tulee siitä, että kala joutuu kovan tuulen aikana rantavesiin, jossa se voi joutua verkkoon, nuottaan tai trooliin silakan seassa.

Lähteet

• Lauri Koli: Suomen kalat. 3. painos. WSOY, 2002.
• Hannu Lehtonen. Suomalainen Kalaopas. WSOY,2006.