Puro

Puro on luonnon muovaama uoma, jossa vesi virtaa paikasta toiseen.

Purot virtavesinä

Vesilaki määrittelee puroksi virtaavan veden vesistön, jossa ei voi kulkea soutamalla ja jonka virtaama on pienempi kuin kaksi kuutiota sekunnissa. Veden pitää virrata pienimmissäkin puroissa. Puron alku voi olla lähde, lampi tai järvi. Puroa suuremmat virtavedet ovat vesilain mukaan jokia, pienemmät taas ojia tai noroja. Puro voi yhtyä suurempaan puroon, jokeen tai muuhun vesistöön. Tuntureissa juoksevia puroja sanotaan tunturipuroiksi. Kaupungeissakin virtaa puroja, Helsingissä niitä on yli 25 kappaletta. Puroveden laatu voi varsinkin pienessä purossa vaihdella nopeasti esimerkiksi sateen tai kuivan sääjakson takia. Heikosti virtaavimmissa ja pienimmissä puroissa happi tilanne on usein ongelma ja niissä voi olla ajoittain paljonkin bakteereita. Kuten muissakin virtavesissä, puroihin liuenneet ravinteet saattavat heikentää veden laatua. Lähteet ja pohjavesi taas vastaavasti parantavat sitä.

Purojen merkitys

Purot ovat osa luonnon monimuotoisuutta. Paitsi virkistyskäyttöä, niillä on merkitystä osana veden kiertokulkua. Purot kuljettavat valuma-alueilleen satavaa vettä muualle ja veden mukana myös roskia ja muita epäpuhtauksia, kaupunkipurot lisäksi liikenteen päästöjä. Purot ovat perinteisesti olleet joidenkin arvostettujen kalalajien, kuten harjuksen ja erityisesti tammukan elinympäristöjä. Virtaavan veden ja sen laadun ohella pieneliöstö on edellytys näiden kalalajien säilymiselle puroissa. Suomalainen rauhoitettu harvinaisuus, jokihelmisimpukka eli raakku kasvaa yhä joissakin erämaapuroissa. Purot ympäristöineen ovat usein merkittäviä elinympäristöjä myös linnuille. Kaupunkipurot voivat toimia ns. ekokäytävinä. Toisaalta helppo pääsy niiden varsiin lisää veden likaantumisen ja rantojen roskaantumisen vaaraa, pienenä virtavetenä puro ei siedä kulutusta kuten suuremmat vesistöt.

Lähteet

Tarvainen, V., Koho, E., Kouki, A.-M., Salo, A. 2005. Helsingin purot. Millaista vettä kaupungissamme virtaa? Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 7/2005. 145 s.(Tutkimusraportti PDF-tiedostona)