Hauen heittokalastus

Hauki on suomalaisten heittokalastajien kestosuosikkeja, eikä syyttä. Sen levinneisyys kattaa korkeimpia tunturivesiä lukuun ottamatta koko maan, joten päästäkseen kosketuksiin hauen kanssa kalastajan ei tarvitse matkustaa välttämättä lähintä järveä kauemmaksi ja maksaa kalastuksestaan suuria summia. Hauesta tekee ihanteellisen pyyntikohteen myös sen petomainen luonne ja kyky kasvaa komeisiin mittoihin – useamman kilon kaloja voi saada melkein mistä tahansa ja hyvissä kasvuoloissa jopa 15 – 20 kg paino on Suomessa mahdollinen. Hauki on osaavan kokin käsissä myös mainio ruokakala.

Hauki on monelle kalastajanalulle se ensimmäinen iso kala, joka houkuttelee vaihtamaan mato-ongen virveliin. Tämän artikkelin tarkoituksena onkin toimia yleiskatsauksena hauen heittokalastuksen, tuon hienon lajin pariin.

Hauen vuodenkierto heittokalastajan näkökulmasta

Kevät

Kalojen elämää säätelee suuresti kutu, joka hauella ajoittuu varhaiskevääseen. Yleissääntönä kutu käynnistyy, kun vesi kutupaikalla (useimmiten matala suojainen kasvustoranta) on lämmennyt +7°C:n paikkeille. Kudun alkamisajankohta ja kesto voivatkin vaihdella suuresti vesistön sijainnista ja kevään sääoloista riippuen. Mitä pohjoisemmaksi tai idemmäksi Suomen kartalla mennään, sitä myöhemmin vuoden viimeiset hauet kutevat. Matalilla ja nopeasti lämpenevillä sisävesillä kutu alkaa olla ohitse toukokuun puoliväliin tultaessa. Pohjois-Lapissa ja meren ulkosaaristossa kutemattomia kaloja voi tavata pitkälle kesäkuuhunkin.

Hauen kutu säätelee myös kalastajan liikkeitä. Vanha sanonta "kutuhauki ei ota uistimeen" pitää paikkansa, mutta ei aivan sellaisenaan.

On jokseenkin totta, että itse kututapahtuman aikana haukea on varsin vaikeaa saada kiinnostumaan vieheestä. Kuturannoilla liikkumisen ja kalojen häiritsemisen sijaan kalastajan kannattaakin hakeutua matalille pikkujärville ja lammille, joilla kutu on yleensä nopeammin ohi kuin saman seudun isommilla vesillä. Jos vesistöjä ei ole valita asti, voidaan yrittää tavoitella jo kutunsa hoitaneita haukia jostain kutupaikkojen lähistöltä. Ensimmäisenä kutevat pienet hauet, isot viimeisenä, joten ne alkavat ottaa uistimeenkin usein tässä järjestyksessä.

Eteläisellä merialueellamme jäät lähtevät huomattavasti sisävesiä aiemmin, jolloin kalastajan on mahdollista tavoitella haukia kutupaikkojen lähialueilta, jonne kalat kerääntyvät parhaimmillaan joukoittain odottelemaan vesien lämpenemistä kutukuntoon. Tuolloin on myös hyvät mahdollisuudet parantaa omaa haukiennätystä, sillä suurikokoisen naarashauen mätilasti voi lisätä kalan painoa helposti parilla kilolla. Sisävesillä ja myös Perämeren rannikolla tätä varhaiskevään sesonkia ei ehkä pääse kokemaan, sillä rantojen auetessa kevät on tavallisesti jo niin pitkällä, että vesi lämpenee nopeasti ja kutu alkaa samantien. Sisävesikalastajan mahdollisuus on jo kevättalvesta etsiä virtapaikkoja ja jokia, jotka vapautuvat jäistä alueen järviä aikaisemmin. Sopivan suojaisilta ja syviltä alueilta saattaa saada uistimella kevään ensimmäiset, kutemattomat haukensa, mutta paikallistuntemus on tähän aikaan vuodesta erityisen tärkeää. Kaikki virtapaikat eivät ole haukipaikkoja.

Hauen loppukeväinen syönnösjakso on yleisesti kalastajien tiedossa. Hauilla on tapana jäädä kudun jälkeen lähialueelle tankkaamaan huvenneita energiavarastojaan. Monesti särkikalat kutevat samoilla alueilla hauen jälkeen, mikä tarjoaa pedoille runsaasti helppoa ruokaa. Vesikin on tässä vaiheessa vielä sopivan viileää, joten isompienkaan haukien ei tarvitse heti paeta syvemmälle vilpoisampiin olosuhteisiin.

Kesä

Hauenkalastajan kesän voi katsoa alkavan siitä, kun vesistön kutu on kokonaisuudessaan ohitse. Loppukevät – alkukesä on monen hauenkalastajan suosikkiaikaa, sillä kudun aikana ruokailujaan laiminlyöneet hauet ovat nyt aktiivisia ja löydettävissä vielä heittokalastuksen kannalta sopivan matalasta vedestä. Säätkin alkavat olla vesillä miellyttävät, ja vuodenajan valoisuus jatkaa kalastusaikaa pitkälle iltaan.

Näihin aikoihin vesikasvit alkavat kasvaa pintaan saakka, eikä haukipaikkojen löytäminen tuota enää aloittelijallekaan vaikeuksia. Kaikki kasvustot eivät kumminkaan ole aivan tasavertaisia kalapaikkoja. Esimerkiksi kaislikot ja kortteikot jäävät joskus niin matalaan veteen, että niissä viihtyvät vain haukisuvun pienimmät yksilöt. Hieman syvemmällä rehottavat lumpeet ja vitaikot ovat tässä mielessä otollisempia. Ulompana rannasta olevat matalikot ovat nekin kokeilemisen arvoisia, etenkin jos niillä on kasvillisuutta tai isoja kiviä hauille väijysuojaksi. Merialueella puhutaan haukien siirtymisestä "kiville", kun joitakin viikkoja kudun jälkeen kaloja alkaa löytyä kutulahtien suilta kivikkoisilta rannoilta. Pohjanlahden puolella ja varsinkin Perämerellä haukia tapaa matalilta kivikoilta kudun jälkeen läpi kesän lokakuulle saakka, koska pohjoisella merialueella suojaavaa vesikasvillisuutta ei ole tarjolla hauelle samoissa määrin kuin etelärannikolla.

Vaihtolämpöisenä olentona kalan aktiivisuus ja ottihalukkuus vaihtelevat suuresti veden lämpötilan mukaan, joten asia kiinnostaa kalastajaakin. Hauen ihannelämpötila on +14°C paikkeilla, ja yleisesti kalaa tulee vieheellä hyvin veden ollessa melko viileää (noin 8 – 18°C). Hauen koon kasvaessa sen hapenottokyky ei kasva samassa suhteessa. Lisäksi lämpimään veteen liukenee ilmasta vähemmän happea kuin kylmään veteen. Nämä yhdessä tekevät kookkaan hauen elämän matalassa vedessä pikkuhiljaa tukalaksi. Niinpä jossain vaiheessa kesäkuuta isommat, yli 3 kg yksilöt tuntuvat katoavan kalastajan ulottuvilta matalasta, jättäen paikat pienemmille kilon-parin perushauille. Ne eivät ole isojen yksilöiden tapaan happirajoitteisia, vaan viihtyvät matalassa läpi kesän. Yksittäisiä isoja saadaan toki kesälläkin matalasta, mutta enimmäkseen sattumalta.

Keskikesä on monelle etelärannikon hauenkalastajalle lomakautta. Keväiset haukipaikat matalahkossa vedessä tuntuvat muuttuneen haukien lastenkamareiksi, isojen siirryttyä syvemmälle. Ulompaa saaristosta, viileämmän veden alueelta kesäkalastus on helpompaa. Samaten pohjoisella merialueella vedet pysyvät aina viileähköinä, jolloin isompaakin haukea voi tavoittaa matalasta jopa hellekausina. Kesälämpimässä vedessä pienempikin hauki on huomattavasti pirteämpi vastus siiman päässä kuin kylmän veden aikana. Sisävesillä tilanne matalassa on samankaltainen kuin merellä. Yli 3 kg haukia tulee alle kolmen metrin vedestä varsin harvoin, vaikka pikkuhaukia tulisi hyvinkin. Järviltä saadaan isompaa haukea helpoimmin vetouistellen rantojen ulkopuolella syvän alueen reunamilla. Isojen haukien heittokalastus sisävesillä on huomattavasti hankalampaa, mutta periaatteessa kenen tahansa opeteltavissa. Tutkittavaa riittää kalastajalle koko elämän ajaksi.

Syksy

Syksyn tulo vaihtelee vuosittain suuresti. Hauenkalastajan kannalta syksyllä tarkoitetaan tässä sitä aikaa vuodesta, kun vedet ovat viilenneet useimmille uimareille turhan viileiksi, mikä tapahtunee joskus syyskuun alkupuolella. Silloin loppukesän hellekauden laiskistuttamat hauet alkavat heräillä. Kevään ohella yleisesti vuoden tärkein hauenkalastusaika on alkamassa.

Sisävesillä heittokalastajan alkusyksyä kestää suunnilleen niin kauan, kuin vesikasvit jaksavat pitää pintansa jäähtyvässä vedessä. Joskus lokakuulle tultaessa ne alkavat olla siinä määrin lakastuneita, että pikkukalojen ja niitä jahtaavien haukien suojapaikat matalassa käyvät vähiin, ja kalojen pääjoukko siirtyy hakemaan suojaa rantavyöhykkeen ulkopuolelta. Heittokalastaja huomaa tämän loppusyksystä siinä, että pitkin kesää ja vielä alkusyksystä hyvin kalaa antaneilta paikoilta kopsahtelee kylmänkankeita haukia vieheisiin yhä harvemmin. On toki paljonkin kauttaaltaan matalia järviä ja lampia, joissa hauilla ei ole juuri mahdollisuuksia vaihtaa oleskelusyvyyttään olosuhteiden mukaan. Niissä etsitään alueita, jotka jostain syystä houkuttelevat kylmän veden haukia, ja kalastetaan niitä kärsivällisesti. Kylmässä vedessä kala on jo hidas liikkeissään, joten vieheen kelaamisessa ei saisi olla turhan kiire.

Veneellinen heittokalastaja voi siirtyä haukien perässä minne vain, ja etsiä niitä järvillä vaikkapa selkämatalikoiden rinteiltä, salmista, saarten rannoilta yms. paikoilta, joissa pohjanmuoto vaihtelee matalasta syvään nopeammin kuin muualla. Syvyyskartasta ja kaikuluotaimesta on iso apu etsittäessä kalapaikkoja, jotka eivät näy pinnalle välttämättä mitenkään. Jigikalastus on käytännössä helpoin kalastustapa, kun vettä alkaa olla yli kolme metriä.

Merialueella hauki käyttäytyy kalastajan kannalta syksyllä jossain määrin toisin. Vesien jäähtyessä niihin samoihin alle +15°C asteen lukemiin joissa se oli loppukeväästä kudun jälkeenkin, hauen keskikoko matalassa kääntyy pikkuhiljaa nousuun. Kesän muualla viihtyneet kookkaammatkin hauet alkavat siirtyä matalampiin vesiin, joissa heittokalastuskin on helpointa. Toisin kuin sisävesillä, merellä kalat löytävät suojaa rakkolevästä ja kaislikoista varsinkin vedenkorkeuden noustessa. Loka-joulukuussa kelit voivat olla karut, mutta silloin todellisen suurhauen (yli 100 cm) saamiseen on erinomaiset mahdollisuudet. Hauenkalastus jatkuu niin pitkään kuin avovettä on haukipaikoilla tarjolla. Etelärannikolla syyskausi jatkuu useimmiten yli vuodenvaihteen, ja esimerkiksi talvena 2007 – 08 moni piti venettä vesillä käytönnössä koko talven, minkä voisi kuvitella myös yleistyvän ilmastonmuutoksen myötä. Hauen heittokalastus Suomessa voi olla lähes ympärivuotinen laji.

Olosuhteista vesillä ja kalastuspaikkojen valinnasta

Hauen kalastuksessa erittäin suuri merkitys on tuulella, tarkemmin sen suunnalla ja voimakkuudellakin. Haukien sijoittuminen tuuleen ja aallokkoon eli veden virtaamaan nähden käsillä olevana kalastuspäivänä on asia, jonka oivaltaminen auttaa kalastajaa hakeutumaan päiväkohtaisesti oikeanlaisille paikoille. Haukien etsiminen kannattaa joka päivä ainakin aloittaa paikoilta, joille tuuli pääsee osumaan ainakin jotenkin, mielellään kohtalaisesti. Tyyneksi jäävillä alueilla hauen saaliskalat eivät juuri liiku, ja varsinkin matalassa oleileva haukikin on tällöin arempi ja haluttomampi ottamaan vieheisiin. Toisinaan hauet voivat viihtyä melko reippaassakin aallokossa suoraan tuulen alle jäävillä rannoilla, joskus taas sivutuuleen jäävät paikat ovat parempia. Alku- ja loppukauden hyvin kylmissä vesissä hauetkin alkavat arvostaa suojaisempia alueita, joskin tällöinkin kevyt vedenpinnan rikkova tuuli on kalalle mieluisampi vaihtoehto kuin aivan peilityyni. Jos kalareissu tapahtuu aivan tuulettomalla säällä, haukea kannattaa etsiskellä hieman tavallista syvemmältä, varsinkin jos vesi on kirkkaanpuoleista ja sääkin on aurinkoinen. Merellä kannattaa myös huomioida pidempään jatkuneiden kovien tuulten seurauksena veden syvempi virtaaminen, joka saattaa piristää haukien ottihaluja jonkin aikaa itse tuulen loppumisen jälkeenkin. Kirkkaahkossa vedessä pohjan vesikasvien huojuminen saattaa paljastaa edelleen käynnissä olevan virtaaman, jonka läheisyydessä saattaa oleilla edelleen ottihalukkaita haukiakin "virtaa haistelemassa".

Tuulen lisäksi oleellista on aina päiväkohtainen kalastussyvyys. Hyvä lähtökohta on huomioida kulloinenkin sään valoisuus, tuulisuus sekä veden kirkkausaste. Mikäli näkyvyys vedessä on hyvä ja tuulta ei ole tarpeeksi rikkomaan vedenpintaa kunnolla, aivan matalassa olevat hauet ovat usein arkoja ja haluttomia ottamaan vieheisiin, jolloin kaloja kannattaa etsiskellä hieman syvemmiltä paikoilta. Vastaavasti kohtalaisen tuulen puhaltaessa selältä kohti rantoja isommatkin hauet saattavat aktivoitua ja uskaltautua matalaan ravinnonhakuun, ja eduksi on jos sääkin sattuu olemaan pilvinen. Kirkkaalla säällä matalassa oleva petokala voi saada sopivasti näkösuojaa myös hieman tuulten samentamasta vedestä, joskin aivan maitokahviksi värjäytyneessä vedessä kalastaminen saattaa olla hankalaa. Jos kirkkaampaa vettä ei löydy mistään ja on pakko kalastaa hyvin värittyneessä vedessä, käytä isohkoja vieheitä, jotka saavat olla voimakasvärisiä ja -uintisia, eikä vaappujen ja jerkkien sisällä kolisevista kuulistakaan ole tällöin ainakaan haittaa. Lisäämällä vieheen erottuvuutta vedessä autetaan siis haukea löytämään viehe olosuhteissa, joissa se ei näe juuri kuonoaan pidemmälle.

Merialueellamme etelän-lännenpuoleiset tuulet ja matalapaine nostavat vedenkorkeutta rannoilla, jolloin ehdottomasti kannattaa hakeutua vesille. Hauen päivittäiset syöntihetket tuntuvat ajoittuvan varsin usein niihin tunteihin, kun vesi on nousussa, joten kalastaja voi halutessaan seurata vedenkorkeuden muutoksia netistä (http://www.itameriportaali.fi/fi/itamerinyt/fi_FI/vedenkorkeus/) ja yrittää suunnata kalapaikoille oikeisiin aikoihin. Merenpinnan "pumppaus" eli rajuhko nousu ja lasku saman päivän aikana voi olla kalojen mielestä jo liikaa, mutta tasaisesti ylöspäin hiipivä vesi on yleensä hyvä olosuhde.

Edellä kuvatut tärkeimmät kalakelin muuttujat - tuuli, syvyys ja vedenkorkeus - ovat siis asioita, joiden huomioiminen ja opettelu auttavat ajan mittaan kalastajaa löytämään ottihaluisia haukia päivästä riippumatta. Edellä kuvattuja nyrkkisääntöjä kannattaa soveltaa ennakkoluulottomasti joka päivä, ja huomioida myös vuodenaika eli veden lämpötila. Vaihtolämpöisenä olentona kalan elintoiminnot ja aktiivisuus vaihtelevat suuresti, joten esimerkiksi keskikesällä kala voi oleilla ja saalistaa rajummin liikkuvassa vedessä kuin keväällä ja myöhään syksyllä. Hauen vuodenkierron tuntemus puolestaan auttaa kalastajaa keskittämään ponnistuksensa niihin osiin vesistöä, joissa hauen kulloinkin "kuuluu olla". Huhti-toukokuussa kutuajan liepeillä haukia kannattaa etsiä eri paikoista kuin heinäkuun helteillä tai marras-joulukuun jäätävissä keleissä.

Haukivavat ja -kelat

Hauenkalastuksen aloittaminen ei aseta välineille valtavia vaatimuksia. Itse asiassa suurin osa kauppojen valmiista heittovapa + kela -yhdistelmistä soveltuu tavalliseen kevyehköön / keskiraskaaseen heittokalastukseen ainakin tyydyttävästi, joten haukeakin niillä tulee varmasti. Pidemmän päälle harrastuksestaan saa tietysti enemmän irti, kun välineet ovat tarkoituksenmukaiset ja riittävän laadukkaat.

Jaan tässä hauenkalastuksen "kevyeen" ja "keskiraskaaseen" luokkaan sekä jerkkikalastukseen, ja käyn läpi sopivat vavat ja kelat.

Kevyt hauenkalastus on parhaimmillaan pienvesillä ja isommillakin etenkin kesäkaudella, kun kohteena ovat enimmäkseen kilon-parin perushauert. Käytetyt vieheet ovat painoltaan noin 5 grammasta jonnekin 20 – 25 gramman paikkeille. Monet haluavat tavoitella samoilla välineillä muutakin kalaa, vaikkapa ahventa ja kuhaa.

Tähän hauenkalastuksen kevytsarjaan suosittelen kelaksi avokelaa eli haspelia, kooltaan ns. 1000 – 2000 -luokkaa. Se on kevyillä viehepainoilla helppoheittoinen aloittelijallekin. On makuasia, haluaako etu- vai takajarrullisen mallin, tai pitääkö kelan sanganvirityksen tapahtua sormiliipaisimella vai perinteisesti kädellä. Kelalle etsitään kaveriksi vapa, jonka viehesuositus loppuu jonnekin 20 – 30 grammaan. Pituutta näillä haspelivavoilla on noin 6 – 7 jalkaa (~180 – 210 cm). Kela ja vapaa kannattaa ilman muuta sovittaa yhteen jo kaupassa, jotta nähdään yhdistelmän tasapaino.

Siimaksi tämän kokoluokan keloihin sopii noin 0,20 – 0,28 mm monofiili tai 0,15 – 0,20 mm punottu siima. Varsinkin asteikon yläpäässä siimojen vetolujuus alkaa olla riittävä pelastamaan vieheen vesikasveista, uppopuista ja kivistä, joiden tuntumasta haukia usein haeskellaan.

Kun hauenkalastaja siirtyy kesämökin kaislikkorannoilta suurempien selkävesien äärelle ja merellä vuodenaika vaihtuu kevääseen tai syksyyn, viehekoko kasvaa ja sen myötä saalishaukien keskikokokin. Keskiraskaaseen sarjaan siirryttäessä sopiva avokela löytyy nyt kokoluokista 2500 – 4000, joihin siimaksi laitetaan noin 0,28 – 0,35 mm monofiilia tai 0,20 – 0,28 mm punottua. Vavan pituus voi vaihdella tottumuksen mukaan 7 – 9:ään jalkaan (~210 – 270 cm), viehesuositus sen mukaan minkä painoista tavaraa on tarkoitus heittää. Vavan pinnassa voi olla esimerkiksi maininta 10 – 30 g tai 15 – 40 g. Hauenkalastuksessa viehepainot ovat nousseet 2000-luvun puolella, joten haspelikalastajankin vapa voi joutua sietämään viehepainoja jonnekin 70 – 80 grammaan saakka.

Keskiraskaassa sarjassa alkaa myös hyrräkelan käyttö olla perusteltua, etenkin jos viehepainot ovat enimmäkseen 30 – 40 grammaa tai enemmän. Avokelaan verrattuna hyrräkelan perusrakenne on vahvempi ja sisäänkelausvoima suurempi. Hyrräkelassa heittopituudet eivät myöskään ole kovin riippuvaisia siiman paksuudesta, joten raskaamman sarjan vieheillä voi käyttää huoletta riittävän vahvaa siimaa. Keskiraskaat hyrräkelavavat ovat keskimäärin hieman pidempiä kuin saman luokan avokelavavat, noin 8 – 10 -jalkaisia (~240 – 330 cm), luultavasti siksi että pidempi vapa on helpompi tehdä toiminnaltaan hyrräkelalle sopivaksi.

2000-luvun alkupuolella jerkkaus, eli jerkkikalastus alkoi rantautua Suomeenkin. Jerkki on periaatteessa leukalaputon vaappu, jonka poukkoileva uintiliike saadaan aikaan vavalla nykien tai kelausrytmin muutoksin. Varsinaisten vaappujen tapaan jerkkejäkin saa kelluvina, leijuvina ja eri nopeuksin uppoavina malleina. Jerkkien kokoskaala alkaa nykyisellään jo ahvenelle ja taimenellekin kelpaavista noin 5 cm minijerkeistä, päättyen jonnekin 25 cm kalikoihin. Hauenkalastuksessa käytetyimpiä ovat noin 10 – 20 cm mallit, joiden painot ovat noin 25 – 150 gramman vaiheilla. Jerkkien myötä on tullut tarve kehittää vapoja ja keloja, jotka kestävät isojen vieheiden heittämisen ja uittamisen.

Jerkkikelat ovat voittopuolisesti hyrräkeloja, joiden etuja mainittiin jo aiemmin. Keloissa on kahden koulukunnan ihmisiä, osa käyttää jerkkikalastuksessakin perinteisiä pyöreäpäätyisiä keloja, osa taas on mieltynyt uudempiin matalaprofiilikeloihin. Yhteistä on kelojen nopeahko välitys, jonka ansiosta tuntuma vieheeseen on helpompaa säilyttää nykivän uiton aikana. Siimoista punottu on käytännössä ainoa järkevä vaihtoehto, yleisimmin paksuudessa 0,28 – 0,42 mm. Jos käyttää kevyemmän pään jerkkejä ja heittää niitä keskiraskailla avokelavälineillään, punotun siiman vahvuudeksi käy hieman ohuempikin (0,23 – 0,28 mm). Tuota ohuempaa ei kannata enää käyttää, jotta kalliita viehemenetyksiä ei tulisi liikaa.

Jerkkivavat on tehty käytettyjen viehepainojen mukaan. Kuten muussakin hauenkalastuksessa, jerkkauksessakin kalastaja voi päätyä kevyemmän tai raskaamman välineistön käyttöön. Jos heittää esimerkiksi perushauelle kevyemmän pään alle 80 g jerkkejä, ei vavankaan tarvitse olla 150-grammaisille tarkoitettu kanki. Jämäkkyyden vastapainoksi vavat ovat melko lyhyitä, noin 6 – 7 -jalkaisia (~180 – 210 cm). Jerkin uitto edellyttää nykimistä vavalla alaspäin, jolloin normaalimittainen vapa hakkaisi jo vettä. Jos sen sijaan haluaa uittaa jerkkejäänkin kelalla, kuten osa kalastajista tekee, pidempikin 7-9 -jalkainen vapa käy puuhaan hyvin. Silloin myös vavan väsytysominaisuudet ovat ison kalan kanssa paremmat. Pidempi vapa sopii hyvin myös hauenkalastukseen 2010-luvun isoilla kumivieheillä, "shadeilla", joita uitetaan muiden uistinten tapaan kelaamalla.

Siimoista

Perinteinen monofiili- eli yksisäiesiima on ollut heittokalastuksen kulmakivi jo vuosikymmenten ajan. 1990-luvun alkupuolelta lähtien ovat punotut eli monikuitusiimat alkaneet tavoitella markkinaosuuksia monofiililta. 2000-luvulle tultaessa suurin osa aktiivisesti haukea kalastavista on siirtynyt punotun siiman käyttäjiksi, monofiilisiiman käyttäjäkunnan ollessa silti edelleen suurempi koko harrastajakunnan tasolla.

Suurin ero monofiilisiiman ja punotun välillä löytyy kalastustuntumasta. Kun esimerkiksi pohjatärppiä irti revittäessä monofiili joustaa pituudestaan jopa kymmeniä prosentteja, punotulla venymää on vain muutama prosentti. Kalastustuntuma onkin punotulla terävämpi ja kalastajan antamat uittoliikkeet välittyvät vieheeseen voimakkaampina kuin joustavalla monofiililla. Kun siima ei veny, kovasuisen hauen tartuttamiseenkin saa uutta tehoa.

Venymättömyys on samalla punotun siiman heikko kohta. Siiman vetolujuus on kyllä kovaa luokkaa, kun veto on tasainen, mutta äkillisissä riuhtaisuissa siima saattaa katketa yllättävänkin vähällä voimalla. Näistä syistä pohjatärpit tulisi irrottaa siimasta tasaisesti vetäen, ja valita käytetyihin viehepainoihin nähden riittävän paksu siima. Jerkkikalastuksessa, isojen vieheiden kanssa käytetyt punotut siimat ovat kalojen kokoon nähden "ylipaksuja" juuri iskunkestävyyden takia. Tällöin heiton epäonnistuessa vieheen äkkipysäys ei välttämättä johda siiman katkeamiseen.

Monofiilin hyvä puoli on ehdottomasti se, että siimakaupassa kalastaja "saa sitä mitä tilaa". Useimmat tulevat heittokalastuksen pariin juuri monofiilin kautta, joten siiman perusominaisuudet ovat jo tuttuja. Sopivasti joustava siima antaa varsin paljon anteeksi kalastajan virheitä, jolloin harrastuksen alkukarikot ovat loivempia. Haittapuolena on punottua heikompi suhteellinen vetolujuus, joten raskaita uistimia heitettäessä joudutaan käyttämään jo varsin paksua monofiilia. Tämä taas kasvattaa varsinkin avokelan kokoa, sillä pienen kelan ahtaalle puolalle laitettu ylipaksu monofiili käyttäytyy ongelmallisesti ja lyhentää heittopituuksia. Ohuempaa, mutta yhtä kestävää punottua siimaa käytettäessä kalastaja voi valita samaan kalastusluokkaan "pykälää" pienemmän kelan, joka on kevyempänä mukavampi käytössä.

Yhteenvetona voitaisiin todeta, että punottu siima puoltaa paikkaansa hieman pidemmälle ehtineen hauenkalastajan käytössä. Sen sijaan harvemmin kalastaville sekä harrastuksen alkutaipaleella oleville monofiili on edelleen perusvarma valinta, jo edullisuutensakin takia.

Peruke on vieheen ja kalan turva

Hauen kidassa on satoja rosoisia hampaita, joita vasten paksukin paljas siima viiltyy helposti poikki. Mikään ei harmita kalastajaa niin paljon kuin hyvän vieheen menetys ja epätietoisuus siitä, mahtaako kala selvitä viehe suussaan. Siksi hauelle tarjottavaa viehettä ei tulisi koskaan sitoa suoraan siimaan, vaan siiman ja vieheen väliin tarvitaan jonkinlainen puruperuke.

Hyvässä haukiperukkeessa yhdistyvät viiltolujuus, keveys ja riittävä pituus. Nykyään perukemateriaaleja on tarjolla jo joka lähtöön, myös keveille vieheille joiden uinti saattoi ennen häiriintyä liikaa raskaasta teräsperukkeesta. Yleisperukkeeksi vaapuille, lusikoille, lipoille ja jigeille sopii notkea kuitu+teräslanka, jota myydään kalastusliikkeissä esim. 3 tai 5 m rullatavarana monissa tuotemerkeissä. Siitä voi leikellä itse sopivaksi katsomiaan pätkiä ja liittää päihin haluamansa viehelukot + mahdolliset leikarit. Pelkässä jerkkikalastuksessa käytetään paljon puoli- tai kokojäykkiä titaaniperukkeita, sillä siiman päässä suorana pysyvä peruke uittaa jerkkiä hyvin. Jäykkää teräslankaakin käytetään, joskin sillä on taipumusta vääntyä käytön myötä ikäville mutkille. Titaaniperukkeen etuna onkin juuri se, että se palautuu rasituksesta suoraksi omin avuin. Aivan mitä tahansa runtelua ei titaanikaan silti kestä, vaan varsinkin ohuehkoja yksisäikeisiä titaaniperukkeita joutuu niitäkin ajoittain käytössä uusimaan.

Varsin käyttökelpoista perukemateriaalia on myös paksuhko fluorocarbon-siima. Päällisin puolin se on tavallista monofiilisiimaa, mutta kovapintaisempaa ja kestää hyvin hauen hampaita, kunhan paksuutta on riittävästi. Raskaille jerkeille fluorocarbon-peruke voi olla huoletta esimerkiksi 0,80 – 1,0 mm paksu, jolloin se kestää käytännössä kaikkein suurimmatkin hauet. Toki perukkeen kunto on hyvä tarkistaa silmämääräisesti aina saatujen kalojen jälkeen, ja tarvittaessa poistaa kulunut perukkeenosa tai vaihtaa kokonaan uusi peruke tilalle.

Fluorocarbon-peruke on olemukseltaan kevyt ja paksuhko, jolloin se tekee vieheistä usein hieman pintakulkuisempia kuin raskaan metalliperukkeen kanssa. Tätä perukkeen kelluttavuutta voi osaava kalastaja käyttää avukseen hyvin matalilla kalavesillä, kun isommatkin haukivieheet tulisi saada uimaan lähellä pintaa. Fluorocarbon-siima on myös vedessä varsin huonosti näkyvää perukemateriaalia, mistä kalastaja voi ainakin kuvitella olevan pientä etua kalastettaessa kirkkaiden vesien arkoja haukia.

Materiaalista riippumatta haukiperukkeen pituuden olisi hyvä olla kilon-parin perushauellekin ainakin 20 cm, mielellään 30 cm. Keveästä materiaalista (kuitu+teräslanka, fluorocarbon) tehty peruke voi olla vaikka 40 - 50 cm mittainen, jolloin siinä on myös hieman lyhennysvaraa kuluneen kärkiosan poistamiseksi. Pituutta perukkeelle tarvitaan ennen kaikkea siksi, että siiman päässä riehuva kala saattaa kieputtaa perukkeen päänsä ympärille, jolloin lyhyt peruke loppuu yksinkertaisesti kesken ja kireä siima voi katketa osuessaan kalan hampaisiin tai vieheen koukkuihin. Kieputusta harrastavat varsinkin pienemmät perushauet lämpimän veden aikaan. Isolla hauella puolestaan on niin valtava kita ja syvä nielu, että lyhyt peruke voi solahtaa sinne kokonaisuudessaan heti tärpissä.

Hauki vedestä – ruokapöytään tai elävänä takaisin

Kun hauki iskee vieheeseen, kala tartutetaan vetäisemällä vavalla nopeasti vastakkaiseen suuntaan ja pitämällä tasaisen voimakas tuntuma kalan ensimmäisten potkujen ajan. Jos koukkujen terävyys on laiminlyöty tai koukut ovat muuten kehnot, esimerkiksi liian pienet, tärpistä tarttumattomien ja väsytyksessä "itsestään" karkailevien haukien osuus kasvaa. Kelan kalastusjarru kannattaa myös pitää melko kireällä kalastuksen aikana, jotta tartutuksen saa vedettyä tarpeeksi terävänä. Kalan huono tarttuminen voi joskus johtua siitäkin, että viehe ei ole väriltään tai malliltaan tilanteessa se paras mahdollinen, jolloin hauet eivät ota sitä kunnolla suuhunsa. Vieheiden vaihtelu vielä ensimmäisten saatujen haukien jälkeenkin kannattaa, jotta saadaan parempi kokonaiskuva siitä millaiset vieheet juuri kyseisenä kalapäivänä tuntuvat haukia kiinnostavan. Vieheväreissä "kirkkaalla säällä vaaleampaa väriä, pilvisellä tummempaa" on hyvä lähtökohta aloittaa kokeilut, mutta ennakkoluulottomuus palkitaan varsinkin heikompina ottipäivinä. Ottiväri voi myös vaihtua kesken reissun, jos sää muuttuu selvästi tai vesillä ollaan niin pitkään, että päivän valaistus muuttuu.

Hauen ylösotossa ei ole sen kummempia vippaskonsteja. Vapa pidetään enimmäkseen ylhäällä, ja kalaa otetaan lähemmäksi rauhallisen päättäväiseen tahtiin. Tärkeintä on pitää tasaisen voimakas tuntuma kalaan, ettei se pääse ravistamaan viehettä irti kovin helposti. Jos kala tulee pintaan kita avoinna se saattaa valmistautua hyppyyn, mitä voi hillitä painamalla vavan määrätietoisesti alas. Kelan jarrua voi löysätä kalastuskireydestään jonkin verran, mikäli kala tuntuu olevan hieman kookkaampi. Hauki parista kilosta ylöspäin saattaa (varsinkin kesälämpimillä) riehua jo sen verran, että se rauhoittuu nopeammin kun antaa sille alussa hieman löysää. Mikäli siiman päähän sattuu oikein kunnon kala, ei auta kuin pitää pää kylmänä ja antaa sen uida. Virkeää petoa ei tulisi yrittää kiskoa lähelle väkisin heti alussa, vaan sen kannattaa antaa melskata hieman pidemmän siiman päässä ja yrittää ylösottoa myöhemmin, kun kalan pahimmat menohalut on taltutettu.

Hauen noston vedestä voi hoitaa paljain käsin tai apuvälinettä käyttäen. Käsinostossa voi käyttää niskaotetta tai ns. liplock- eli leukalukko-otetta. Niskaotteessa haukea tartutaan kouralla kiduskansien päältä siten, että ranne jää kalan selän puolelle, ja voimakkaasti mutta ei väkivaltaisesti puristaen nostetaan kala vedestä. Kala pysyy yleensä varsin rauhallisena, jos ote on tukeva. Niskaote sopii parhaiten pienehköille hauille, joilla niskan paksuus ei vielä muodostu esteeksi pitävälle otteelle.

Liplock- eli leukalukko-ote puolestaan on sitä helpompi, mitä suuremmasta kalasta on kyse. Siinä sormet peukaloa lukuunottamatta viedään takaapäin hauen kiduskannen alle ja liu´utetaan eteenpäin kohti kalan leukaa. Peukalo jää kalan posken päälle. Näin "kahvasta" nostamalla saadaan hyvä ote. Tulee vain varoa työntämästä sormiaan hauen raastaviin kiduksiin, ja pitää sormensa kiinni kitaontelon seinässä. Mikäli kala näyttää kumminkin hotkaisseen vieheen syvälle kurkkuun saakka, koukut saattavat olla olla sormille vaaraksi, jolloin nosto kannattaa tehdä ehkä muilla tavoin.

Noston apuvälineistä käytetyin lienee edelleen perinteinen haavi, joka varsinkin isokokoisena on melko varma väline. Nostokoukkuakin käytetään, jolloin kala kannattaa koukata leuan kärjestä kylkiä puhkomatta. 2000-luvun puolella ovat yleistyneet myös ns. nostinlaitteet, eli gripit tai leukapihdit. Niiden kahvan päässä olevilla leuoilla on kätevää napata haukea alaleuan kärjestä, ja pihti lukittuu sitä tiukemmin mitä enemmän kala painaa. Kalliimmissa malleissa on myös sisäänrakennettu kalapuntari sekä varressa jousto-ominaisuus, joka ehkäisee potkiskelevaa kalaa vauriottamasta itseään.

Jos hauki halutaan ottaa ruoaksi, se nostetaan kuiville ja tainnutetaan samantien lyömällä esim. sopivalla kapulalla päähän silmien taakse. Verestäminen hoidetaan kääntämällä kala selälleen ja rikkomalla kidusvaltimo puukolla tai kalasaksilla. Valtimo kulkee kalan kurkkukannaksen alla. Koko kurkkua ei kannata katkaista, sillä se vaikeuttaa kalan jatkokäsittelyä.

Jos kalaa ei haluta ottaa ruoaksi, sen voi irrottaa jo vedessä käsin koskematta, jos käytössä on asialliset irrotuspihdit. Tapa sopii hyvin kaloille, jotka ovat tarttuneet siististi suupielestään. Irrotusta helpottaa, mikäli vieheen koukuista on väkäset puristeltu lyttyyn pihdeillä. Kaloja ei karkaile väkäsettömistä koukuista normaalia enempää, mikäli ylösotossa pidetään tasainen tuntuma päällä.

Jos kalasta halutaan ottaa paino, pituus tai vaikkapa valokuva, tulisi muistaa että kalaa ei tulisi pitää poissa vedestä mielellään minuuttia pidempään, jotta se pääsisi jatkamaan elämäänsä mahdollisimman hyvävoimaisena. Kalan varsinaista väsyttämistä tulisi tällöin myös välttää, ja uittaa kalaa asiallisen jämäkillä vapavälineillä vain sen aikaa, että se saadaan hallitusti irrotettavaksi. Isokokoiset, yli 5 kg hauet tulisi lisäksi mielellään nostaa vedestä vaakatasossa, joko toisella kädellä vatsan alta kannatellen tai haavilla. Kalan kannattaa samaten punnita haavissa tai tarkoitukseen sopivassa tilavassa kassissa. Ison kalan roikottelu pystyasennossa saattaa aiheuttaa kalan tukirankaan tai sisäelimiin vaurioita, ja pahimmillaan kala voi riehaantua ja pudota kovalle alustalle.

Nykyään on saatavilla tilavia haaveja, joiden havas on solmutonta kumiverkkoa. "Kumihaavi" on kala- ja vieheystävällisenä erittäin käyttökelpoinen väline, jolla isommankin hauen saa vedestä haltuun nopeasti eli hyväkuntoisena. Syväpussista haavia voi käyttää tällöin myös sumppuna, jossa vieheestä jo irrotettu kala voi huilata hetken ennen takaisinlaskuaan. Kalan punnitus onnistuu sekin kumihaavissa kätevästi, kunhan vain lopuksi muistetaan vähentää märän haavin paino punnitustuloksesta. Kaikkiaan kumihaavia käyttämällä kalaa ei tarvitse roikotella ilmassa rimpuilemassa eikä pitää poissa vedestä pitkiä aikoja, joten varsinkin monet paljon haukea kalastavat ovat siirtyneet haavin käyttäjiksi. Toki haavissa on välineenä ongelmansakin, joten esimerkiksi pusikkoisilla rannoilla liikkuvan kalastajan voi olla edelleen helpointa nostaa haukensa vaikkapa käsin.

Kalaa ei kannata päästää takaisin silloin, jos se on tarttunut koukkuun pahoin, esimerkiksi silmästään, tai viehe on niin syvällä kiduksissa että kala vuotaa runsaasti verta. Tällaiset tapaukset on fiksumpaa ottaa ruoaksi. Muuten asiallisesti käsitellyt, hyväkuntoiset kalat selviävät vapautettuina lähes poikkeuksetta, mistä on tutkittua tietoakin (esimerkiksi Teemu Kosken opinnäytetyö vuodelta 2009).

Noston apuvälineiden lisäksi hauenkalastaja hyötyy suuresti irrotuksen apuvälineistä. Näistä tärkeimmät ovat pitkäkärkiset pihdit sekä kidanavaaja. Jälkimmäinen on eräänlainen jousi, joka pistetään ensimmäiseksi hauen kitaan pitämään sitä avoinna sen aikaa, kun viehe otetaan irti pihdeillä. Hyvät irrotusvälineet säästävät kalastajan hermoja ja sormia myös tainnutettujen haukien irrottelussa, ja ovat erittäin suositeltava hankinta jo hauenkalastuksen alkutaipaleella.

Lähteet

Teksti ja kuvat: Pikeye (2010-14)