Sormien verenkierto ja lämpimänä pysyminen on yksilöllinen juttu. Käsien lämmöntarve riippuu myös pilkintätavasta, eli kuinka paljon tulee liikuttua ja kairailtua päivän mittaan. Käsineisiin vaikuttaa jonkin verran myös vapakalusto: pikkuista morrivapaa ei voi käsitellä isoilla rukkasilla yhtä helposti kuin järeää madevapaa.
Omalla kohdallani ahvenpilkillä, kun päivän mittaan käsittelen "koko ajan" vapoja, siimoja, syöttejä ja kaloja, ihannetilanne olisi jos pärjäisin paljain käsin, mutta sormien kastumista ja kylmettymistä on mahdotonta välttää. Niinpä tarvitsen jonkinlaiset ohuet kynsikkäät: pikkupakkasilla riittää fleece-kankainen malli, kun taas perinteiset "mummon virkkaamat" villakynsikkäät alkavat olla mukavammat kun pakkanen lähentelee –10 astetta. Yritän muistaa myös pitää haalarin reisitaskussa talouspaperia, johon voin kuivailla sormiani vaikka kesken kalantulon, sillä märkä iho jäähtyy jopa 25 kertaa tehokkaammin kuin kuiva.
Kelistä riippumatta aivan oleellinen juttu on lisäksi tilavat, oikeastaan ylisuuret kintaat, jotka on vaivatonta vetäistä kynsikkäiden päälle siirtymisten ja kairaamisten ajaksi ja ylipäätään aina silloin, kun sormet alkavat tuntua vähänkään kohmeisilta. Näin pyrin ehkäisemään sen ikävän tilanteen, että jossain vaiheessa päivää huomaan sormien päässeen jo jäätymään tunnottomiksi, jolloin edessä on pitkä ja kivulias sulattelu.
Jos joskus harvakseltaan lähden kirjolohipilkille, jossa tärppiä saa odottaa joskus pitkiäkin aikoja, saatan pakkaskelillä hoitaa pilkkimisenkin nuo kintaat kädessä. Vavan heiluttelu pitkään samalla avannolla onnistuu hyvin noinkin, ja tärpin tullessa väljät kintaat on nopea ravistaa käsistä väsytystä varten. Sama käytäntö toiminee hyvin hauki- ja madepilkilläkin, eli kun vavat ovat isoja ja kaloja nostellaan harvakseltaan.
--pikeye
