On perusreissuja ja sitten tällaisia
Tammikuun toinen päivä. Aamu valkenee sellaisessa kelissä, missä useimmat keskivertonuoret saattaisivat ikkunasta katsottuaan tehdä päätöksen joko jäädä kotiin pelaamaan pleikkaa, kääntää kylkeä iltakolmeen saakka krapulaa potien tai tyttö/poikaystävänsä kanssa mukavaa päivää pitäen. En kuitenkaan ole koskaan ollut keskiverto nuori.
Herätyskello soi aamukahdeksalta. Väsytti. Pistin torkkua pari kertaa ennenkuin sain kammettua itseni ylös. Aamupala naamariin samalla pilkkejä laitellen, koneelta karttoja katsoen ja hyviä pilkkibiisejä fiilistellen. Infernaalinen väsymys eikä ulkona vallitseva sadesohjokelikään saanut tätä intoa laannutettua. Ei edes ajatus siitä, että tarkoitus oli tuossa kelissä ajaa kolmekymmentä kilometriä melko huonon kalapaikan maineen omaavalle järvelle skootterilla, kauhistuttanut. Vielä.
Kamat niskaan, syötit mukaan ja skootteri tulille. Päivä alkoi kuten mikä tahansa tavallinen pilkkiaamu. Kuitenkin ajettuani ensimmäiset kilometrit, tajusin melko hyvin että tästä ei ehkä tule se elämäni mukavin reissu. Kauhean vesisateen seurauksena kaikki vaatteet oli heti kättelyssä litimärät.
Kymmenen kilometrin jälkeen tieolosuhteet muuttuivat kokoajan huonommaksi ja sade yltyi muuttaen samalla olomuotoaan rännäksi. Tein kuitenkin virheen luullessani, että parin sentin jääsohjopaska tiellä olisi vaikea alusta ajaa siliksirenkaisella kiinanskootterilla - luvassa oli nimittäin viimeinen 8km etappi, jonka jokainen metri tuntui yhtä nautinnolliselta, kuin metrinen koivuhalko lat. rectum -nimisessä ruumiinsopessa.
Lahjakkainkaan kirjoittaja ei nimittäin voisi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun yrittää pilkkikamat kyydissä tasapainotella melkein kymmenen sentin löysässä sohjossa samalla tuntien kuinka vesinorot valuvat jokapaikassa, veden tunkeutuessa alimpiinkin vaatekerroksiin ja samalla näkyvyyden heikentyessä kun räntäsade sakeni ja kypärän visiiri huurtui.
Kaikesta kuitenkin selviää hengissä, paitsi elämästä. Niin vain selvisin tuosta karmeasta tiestäkin. Parilla kaatumisella ja kirosanavarastojen kertaamisella, mutta kuitenkin. Kaikki hyvin eikö vaan? Matka takana ja järvi edessä jne...? No ei sentään. Vielä jouduin rämpimään satoja metrejä läpi loskaisten peltojen, metsien ja pusikkojen läpi. Fiiliksiä eivät ainakaan nostattaneet yhä sakeneva räntäsade ja yltyvä tuuli. Puhumattakaan siitä, että astuin johonkin terävään kiveen, mikä puhkaisi saappaan pohjan ja päästi kaiken veden ja sohjon sisään varpaitani hivelemään.
Lopulta se siinsi edessä - kaiken tämän vastatuuleen kusemisen, pippelin palelluttamisen ja vaatteiden läpikastelun jälkeen - päivän kohdejärvi. Ensimmäisen reiän jäähän veivattuani oli vasen saapas jo aivan täynnä vettä ja lumisade ehkä sakeinta mitä olen koskaan nähnyt. Tässä vaiheessa kysyin itseltäni "miksi". Vastaushan on "Miksi ei"
Kalan syönti oli juuri odotetunlaista, eli olematonta. Satunnaisia sinttejä sieltä täältä. Yhdellä avannolla sai sentään vähän toimintaa, kun ensin jokin iso katkoi siimat ja perään karkuutin vielä yhden ison. Kolmas kerta toden sanoo ja jään päälle nousi isohko ahven. 300g ei ehkä ole edes mainittava ahven HC -tasapainopilkkimiehille, mutta itselleni nuo ovat sellaisia kerta talveen -kaloja. Enempää positiivisia merkkejä ei tästä keikasta herunut, joten oli aika lähteä kotiin. Saalis jäi pieneksi - noin kymmeneen ahveneen.
Saavuttuani paskaisten peltojen ja metsien läpi jälleen rakkaan kulkupelini luo, ajattelin päivän olevan pitkää ja raastavaa ajoa vaille pulkassa. Se oli virhe se. Mopohan ei suostunut lähtemään käyntiin sitten millään. Siis miettikää itsenne tilanteeseen, missä olette 30km päässä kotoa nälissänne, korvessa, kulkupelin levittyä, akun loputtua puhelimesta, vaatteet läpimärkänä hytisten ja illan pimetessä.
Reilun tunnin ajan koitin suorittaa kenttäkorjausta laitteelle vaihtamalla tulpan jne, mutta se oli yhtä tuottoisaa hommaa kuin meikäläisen naisjutut - ei toivoakaan.
Tällaisissa ei-niin-helpoissa tilanteissa tulee kuitenkin panikoinnin sijaan ajateltua järkevästi ja punnittua vaihtoehtoja. No mitä vaihtoehtoja on korpeen juuttuneella ja sateen raiskaamalla miehellä?
a) Pysäyttää joku auto ja pyytää apua/kyytiä
b) Polkea mopo suohon
c) Työntää laitos 30km kotiin
A -vaihtoehto olisi olut helpoin ja vaivattomin, JOS sillä turkasen korpitiellä olisi mennyt autoja enemmän kuin kolme kappaletta tuntiin, ja JOS nekin vähät olisivat pysähtyneet tööttäämisen ja kiihdyttämisen sijaan mun huitoessa tien varressa. Pimeän laskeutuessa päätin hylätä vaihtoehto b:n - rauhallinen kaveri kun olen. Viimeiseksi optioksi jäi c. Ei siinä muuta ku kamat mopon päälle ja työntämään. Muutaman kilometrin jälkeen yllätys yllätys - kaduin valintaani. Lumisateen vihmoessa naamalle, kosteuden tunkeutuessa yhä syvemmälle ja pimeyden keskellä sohjossa skootteria työntäessä alkoi maitohapot ottaa vallan - olihan viimeisestä ateriastakin vierähtänyt jo melkein yhdeksän tuntia.
Vihdoin tunnelin (tien) päässä näkyi valoa. Ei - tälläkertaa se ei ollut kusipää autoilija joka ei pysähtynyt huitomisesta ja kurjasta ilmeestä huolimatta, vaan se oli maalaistalo. Työnsin romun talon pihaan ja menin ovelle kolkuttamaan. Siinä vaiheessa ei edes hävettänyt se, että näytin frankensteinin hirviön ja keskiverto spurgun risteytykseltä. Yllätyksekseni ovea ei avannutkaan kukaan peruskeskisuomalainen kylähullu, vaan mukava maatilan emäntä, joka tarjosi leivät ja kahvitkin! Isäntäkin saapui pian paikalle ja siinä sitten miehissä mopo talutettiin latoon, jossa sitä yritin työkalupakin ja kohtalaisten taitojeni avulla konetta ja kaasaria korjailla.
Oli siinäkin tunnelmaa ruuvailla mopoa lehmälauman ölistessä vieressä ja lantakasan tuoksuessa taustalla. Näistä mukavista taustatekijöistä ja viihdyttäjistä huolimatta mopo ei kuntoon tullut. Tässä vaiheessa kello oli jo iltakahdeksan, jolloin tilan isäntä päätti pelastaa surkean päiväni tarjoamalla kyydit kotiin! Arvostan.
Ei ollut tämä niitä reissuja, joita tulen viisikymppisenä poikamiesboksissani lämmöllä muistelemaan, mutta olipahan erikoinen reissu. Näinä vaikeina aikoina pitää vain pitää mielessä, että vaikka pilkkireissu menisi miten vituiksi, on reissuun käytetty aika käytetty fiksummin, kuin esimerkiksi krapulassa koomaaminen aamulla.
Hienoon lajiin kuuluu niin ylä-, kuin alamäetkin, ja aallon harjat, sekä-pohjat. Nyt olen niin pohjalla kuin voi olla, mutta huipulle pääsee vain ryvettyään pohjalla tarpeeksi monta kertaa
