Jo on porukalle sattunut ja tapahtunut... no,tuska virkistää onneksi. Ja kun tarpeeksi usein sattuu,siihen tottuu.
Mulle nyt tulee mieleen yksi tilanne,joka sattuessaan ei naurattanut vaan itketti,mutta näin myöhemmin naurattaa joka kerta kun puheeksi tulee..
Olin joskus teininä jaloittelemassa Tampereen linja-autoaseman edustalla. Tottahan siinä sitten heräävän seksuaalisuuden innoittamana tuli vilkuiltua ohimeneviä tyttöjä. No, vastaan käveli tyttö kuin unelma (ainakin teinin silmin...

...) käsittämättömät ryntäät hoikassa varressa, pitkät vaaleet hiukset jne... Eipä mitään, tottahan Jarmon piti kääntyä katsomaan onko näkymät perästä yhä hyvät. Eli siinä reippaassa kävelyssä sujuvasti siirtymä takaperin kävelemään. Kyllähän ne oli näkymät takaakin kelpoisat, mutta oliko ne tuskan arvoiset?Jaa-a. No, joka tapuksessa siinä hetken perää katsottuani ajattelin oikaista taas kulkusuunnan klyyvari (eli käkätin kuten mertaranta sanoo) eteenpäin-suunnaksi. Hallitun ristiaskelkäännöksen tehtyäni ehdin edetä tuulenhalkaisijan osoittamaan suuntaan ehkä 50cm, kun kajahti. Sattui nenään, sattui otsaan. Sattuipa vielä takaraivoon ja ranteeseenkin. Meni meinaan silloinen 70 kiloa räjähtävää lihasmassaa a'la minun kroppa aika noileesti vaakatasoon, vähemmän hallitusti. Pikku Jarmo otti ja törmäsi törkeästi juuri siihen kohtaan pystytettyyn valaisinpylvääseen, luonnollisesti umpirautaiseen (80-luvun tyyliin).
Syy: törmäys... seuraus: ei verta,mutta rannemuljahdus ja paha aivotäräys (vaikuttaa kai vieläkin,emännän mielestä) ja viikko sairaalassa ihan pihalla.
Opinko jotain? En tosiaankaan... sama toistui tuossa pari vuotta sitten. Osumakohde oli vain liikennemerkki ja iskua vaimensi autoni puskuri
