Varhainen kevättalven aamu. Pakkasta sellaiset rapiat kymmenen astetta ja aivan huikea hankikeli.
Aurinko on juuri nousemassa , kun saavun pienen erämaajärven rantaan. Järvi on kohtalaisen syvä ja kirkasvetinen ja jään alla tiedän liikkuvan kunnon körmyniskoja, eikä aivan pois suljettu saaliskalojen joukosta ole hauki, tai taimenkaan. Tosin taimenkanta on todella harvalukuinen ja useampi vuosi edellisestä on vierähtänyt.
Tähän aikaan aamusta täydellisen hiljaisuuden saattaa rikkoa vain jonkin yksinäisen tiaisen vieno ääntely. Kun sitten istun kalliojyrkänteen edustalla pilkkivapa kädessä odottaen ensimmäistä tärppiä ja katselen nousevan auringon suuntaan vastavaloon ja näen , kuinka auringonvalo paljastaa keväisessä ilmassa leijuvan usvan. Ohuen lähes huomaamattoman usvan, joka yhdessä auringon säteitten kanssa muodostaa kirkkaita valokiiloja , jotka tunkeutuvat vastarannan puiden latvustojen ja oksistojen läpi laskeutuen pikkuhiljaa valaisemaan häikäisevän kirkkaasti lammen jääpeitettä. Jääpeitettä, jolta lumi jo suureltaosin on ehtinyt sulaa, vain talven paksuimpien kinosten kohdalla on vielä valkoiset pankot.
Vielä matalalla olevan auringon säteistä voi jo aistia keväisen lämmön, joka taatusti päivän mittaan pehmittää kovettuneen hangen ja saa veden lirittämään kalliojyrkänteen koloissa.
Kun sitten yön aikana oksille kertynyt kuura alkaa ensimmäisen tuulen vireen, tai auringonsäteitten lämmön vaikutuksesta varisemaan alas kimaltaen auringonvaloa heijastavana vitinä ilmassa, niin hetkessä on jotain niin vaikuttavaa, että jo se riittäisi pelkästään syyksi harrastaa pilkintää.