Rupesin miettimään itseäni heittokalastajana ja huomasin, että olen melko vahvasti tärppihakuinen tyyppi. Saattaa kuulostaa vähän omituiselta, että saan suuremmat kicksit tärpistä kuin kalan ylösotosta, mutta näin se vain on. Hauenkalastus on hauskimmillaan sitä, kun oikea paikka, oikea viehe ja ottihetki sattuvat samanaikaisesti ja tärppejä tulee yhtenään. Tuolloin ei ole niin vakavaa, vaikka osa jää tarttumatta tai kaloja irtoilee ennen venettä (yleensä se johtuu vain siitä, että kokeilen ottivärin lisäksi muitakin viehevärejä, joihin kala ei ehkä ota kunnolla). Vastaavasti oikein vaikeana päivänä yksikin tärppi on tärkeä, sillä se on merkki kalastajalle siitä että hän tekee edes jotakin oikein. Pienellä hienosäädöllä tärppejä voi sitten alkaa tulla enemmänkin.
Tärppiä ja onnistunutta tartutusta seuraa tietysti kalan ylösotto. Peruskalojen kanssa, asiallisella haukivavalla ja punotulla siimalla se ei vie kesälläkään minuuttia-paria pidempään, joten varsinaiseen kalan väsyttämiseen ei ole tarvetta. Kalan irrotus veneen vierellä ei ole sekään mitenkään erityisen hohdokasta, kuten ei veneeseen nosto ja punnituskaan, ellei sitten kyseessä ole tavallista isompi tapaus. Kalan vapautushetki sen sijaan tuntuu aina jotenkin sykähdyttävältä, kun näkee kalan lähtevän uimaan ja katoavan näkyviltä. Se on monta kertaa hienompaa kuin kalan perkaaminen.
--pikeye
Poll
