Tuossa viime talvena pääsi taas pilkkikärpänen purasemaan. Olisiko ollu helmikuuta, kun tämä tapahtuma eräällä metsälammella tapahtui. Olin ostanut skootterin syksyllä sen vuoksi, etä pääsen edes jotenkin jonnekin vähän liikkumaan, vaikka ikää on jo sen verran, ettei yöklubillakaan tarvitse portsaria pelätä. Skootteriin olin talvea varten ostanut nastarenkaan mutta vain yhden ja sekin taakse tietenkin.
Lämpötila oli jotain nollan tienoilla ja edellisenä yönä oli tullut pari senttiä räntää. Mietein, ettei tuossa nyt voi olla niin vaikeaa ajaa ja jatkoin tavaroiden pakkaamista. Kaira skootterin taakse mustekaloilla kiinni, loput tavarat + eväät reppuun. Ja eikun kypärä päähän ja menoksi. Ensimmäisen viidenkymmenen metrin jälkeen oli mieleni muuttunut helposti ajettavasta tiestä täysin. Edessä oleva kesärengas ei totellut ohjausta ollenkaan juurikin tuon liukkaan räntäkerroksen takia, joten siinä mentiin jalat maassa tien puolelta toiselle. Siinä sitten mietein, että mitähän tästäkin tulee, matkaa sentään on 10 kilometriä pelipaikoille. Vauhtia taisi uskaltaa ottaa juurikin sen 10km/h, hiukankin lujempaa, niin eipä sitä paljoa ohjailtu, kun jokaiseen pieneen uraan, vakoon ja muihin sellaisiin rengas ottii kiinni ja seurasi sitä hamaan loppuun asti.
Noin puolessa välissä matkaa alkoikin sitten sataa vettä, jota ei oltu luvattu tälle päivälle. Enää en halunnut takaisinkaan lähteä, joten matka jatkui.
Lopltakin yli tunnin ajomatkan jälkeen pääsin perille, läpimärkänä. Tässä kohtaa vesisade oli muuttunut rännäksi. Silti tavarat kantoon ja menoksi.
Rannassa sitten odotteli lisää kivoja yllätyksiä. Edellisenä päivänä valokuvaamani uveavanto oli vallannut koko lammen, joten nyt sai kahlata todella syvässä sohjossa. Mutta onneksi oli kumisaappaat jalassa sentään.
Ensimmäiset askeleet jäälle toteuttivat pahimmat pelkoni. Saappaissa oli varmaan kissanmentävät reiät. Nyt olikin sitten kaikki paikat läpimärkänä, saappaita ja sukkia myöten. Hammasta purren ja tupakkia poltellen kävelin sitten kylmästä vedestä välittämättä hiukan pidemmälle erään niemen nokkaan.
Sielläkin sohjovettä oli enemmän kuin tarpeeksi. Reppujakkaraa ei kannattanut edes kokeilla laittaa siihen veteen. Kairalla reikä jäähän ja seisontapilkintää harrastamaan. Ensimmäinen reikä ei tuonut tulosta. kairailin siinä lisää reikiä pitkin rantaa, eikä yhdestäkään mitään. Räntä muttui jälleen vesisateeksi ja päätin kokeilla vielä parilta reiältä.Niistäkään ei kalaa noussut tietenkään, olihan se nyt ilmiselvää kun miettii aiempia tapahtumia. Minulle ei voitu suoda sitä pientä lohtua. Viimeisellä reiällä seisoessani huomasin, kuinka aura-auto menee juuri tuolla tiellä, jossa oli paria tuntia aiemmin ajanut. Iloisella kolinalla se paineli ohi ja huokaisin helpotuksesta, ettei minun tarvitse ajaa enää siinä sohjossa.
Kun kalaa nyt ei vain tullut ja muutenkin kaikki mahdollinen oli minun pilkintääni vastaan, pakkasin tavarani. Siinä sitten ajattelin, että tuota metsänreunaa voisi olla helpompi ja mukavampi kävellä, kuin tuota vesisohjoa. Siellä menee kesällä luontopolku, joka saattaisi olla helposti käveltävissä.
Mutta mitä vielä, eipä nyt voinut sekään onnistua. Lunta polulla vyötäröön asti, paikoitellen enemmänkin. Taas sai kirota sitä, kun tuli lähteneeksi ja taisin siinä kirota onnetonta pituuttanikin. Olisihan se helpompaa kaverille, jolla olisi pidemmät jalat. Mutta kun ei, vaahtosammuttimeksi minut oli tarkoitettu. Suomalaisella sisulla siinä sitten rättiväsyneenä ja pirusti pärräten selvisin parissakymmenessä minuutissa kolmensadan metrin matkan takaisin skootterilleni.
Tavarat taas kuljetuskuntoon ja ajokki ajovalmiiksi. Kypärän kun vedin päähän, tajusin että kypärän visiiri oli jäänyt auki ja tämä ihana räntä/vesisade oli pessyt sen ihanan viileällä vedellä. Olihan tuossa tarpomisessa "vähän" lämmin tullut. Kypärästä sen enempää välittämättä käynnistin vehkeen. Se käynnistyi sentään yhtä varmasti kuin aina ennekin. Kaatseeni osui tielle, jota pitkin pitäisi lähteä kotiin ajamaan. Siinä oli mennyt aura-auto kyllä, mutta eipä se perkele ollut mitään aurannut! Tyytyväisenä aura ylhäällä oli painellut ohitse ja jättänyt peräänsä todella ihanan loskaurat.
Mutta eipä muu auttanut kun lähteä taas liikkeelle, että pääsee joskus kotiinkin. Onneksi aura-auto oli kääntynyt nopeasti pois tieltä auraamaan jotain hiivatin onnetonta metsätietä. Näin ollen ajoni helpottui hieman, mutta ei tarpeeksi. Sama 10km/h, tien sivulta toiselle, eturenkaan luisteluharjoitus oli jälleen alkanut. Matka sujui hyvin muutamia lähellä piti-tilanteita lukuunottamatta, kunnes saavuin tälle eräälle jyrkälle ylämäelle. Alashan se oltiin tultu ilman ongelmia. Vauhtia ei saanut otettua käytännössä ollenkaan, joten sinne vaan niin paljon kuin uskalsi. Mäen puolessa välissä alkoikin takarengas pyöriä tyhjää. Hyppäsin pois vehkeen päältä, ohjasin tien sivuun ja aloin työntää, samalla kaasusta vääntäen. Tien reunassa oli onneksi jonkun verran soraa jäänyt edellisiltä auraajilta. Niistä sai sen verran pitoa, että hitaasti mutta varmasti skootteri mönki jyrkän mäen päälle. Oli muuten yllättävän rankkaa vielä työntää tuota päälle 100 kiloista skootteria, vaikka kaasu helpottikin urakkaa aikalailla.Takaisin skopan selkään ja matkaan. Enempää kommelluksia, sattumuksia ei tapahtunut. Kotiin päästyäni heitin tavarat autotalliin, koska olin varma, että tänä vuonna en pilki enää kuin veneestä. Sen verran raju kokemus tuo oli.
