Spinnfluga kalastus eli normaalein heittokalastusvälinein tapahtuva perhon heitto lienee tullut tutuksi kaikille suomalaisille kalamiehille viimeistään 90-luvulla tapahtuneen Kymijoen lohiryntäyksen myötä.
Perhoa on varmastikin heitetty jo aikojen alusta painon kanssa, mutta spinnfluga-nimellä kyseistä tekniikkaa on kuvattu ainakin tanskalaisesessa (Jens Ploug Hansen) kalastuskirjassa. Hän mainitsee maanmiehensä Bent Schultzin koko tekniikan isäksi. Hansenin mukaan Schultz esitteli tekniikan 1960-luvulla. Schultz käytti siis painoa ja putkiperhoa. Putkiperhon kehittelijänä pidetään mm. amerikkalaista Esmond Drurya, joka esitteli ensimmäisen putkiperhon tapaisen houkuttimen vuonna 1952. Samaan aikaan skotlantilainen Fred Hill esitteli kuulakärkikynän putkesta tehdyn Stoat's Tail -putkiperhon.
Itse tutustuin spinnfluga-kalastukseen 1970-luvulla, kun Kajaanissa oli kesälomalla tamperelainen kalastaja. Hän käytti tätä tekniikkaa ja se oli ensimmäinen kerta, kun näin kyseistä paino&perho-yhdistelmää käytettävän. Sen jälkeen siitä tuli dominoiva kalastustekniikka Kajaaninjoelle. Tekniikka nimittäin sopii isoihin, syviin ja vuolaisiin virtoihin erittäin hyvin. Sillä kalastaa nopeasti suuriakin alueita ja tarpeeksi hurjan lyijymöykyn/rautanaulan avulla pääsee tarpeeksi syvälle. Tästä syystä esim. Tammerkoski, Kymijoki ja Kajaaninjoki ovat paikkoja, joissa spinnflugan heittäjän varmuudella näkee.
Vähemmälle huomiolle on käsittääkseni jäänyt perhon heitto kelluvan kohon kanssa. Osasyynä tähän lienee, että kirjolohi syö usein aika syvältä
. Lapin-kävijät ovat tosin jo 1960-luvulta asti jallittaneet Abumaticin ja pujun (=kainuulainen heittokohoa tarkoittava termi) avulla harreja. Kotipaikassani Kajaaninjoella pujun heitto eli kultavaiheensa 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin. Puju-kalastuksen ykköstykki oli kaveri nimeltään Pertti Hämäläinen - toivottavasti muistan nimen vielä oikein. Uskoakseni juuri hän kehitti erinomaisesti pinta-aktiivisille kaloille sopivan tekniikan, jota kaikki muut paikkakuntalaiset jäljittelivät. Muutenkin hän oli kalastuksessa ja perhonsidonnassa edelläkävijä. Jo 1970-luvun alussa Pertti sitoi taimenille karvasiipiperhoja, mikä oli todellakin edellä aikaansa. Myös Nils Lukkari kauppasi omia karvasiipiään jo tuolloin. Kuitenkin puju-miehet muuttuivat historiaksi edellisessä kappaleessa kerrotun tamperelaisen gurun vierailun jälkeen . Myös kirjolohien istutus muutti kalastustapoja ja -kulttuuria merkittävästi.
Välineet
Heittokohoja on periaatteessa kahta mallia. Pyöreitä, joihin voi laittaa vettä painoksi ja puikuloita, joiden päässä on lyijypaino. Siis pujuja.
Keskityn tässä pujuun, koska pyöreä pallomainen vesikoho ei toimi kunnolla tekniikassa, jonka seuraavaksi esittelen. Tosin talvella hitaasti virtaavassa vedessä tai seisovassa vedessä tapahtuvaan uppoperhosteluun vedellä täytetty pyöreä koho on mainio peli. Se leijuu juuri sopivasti välivedessä ja sitä voi vetää hitaasti talvikankeita kaloja miellyttäen ilman pohjaan tarttumisen vaaraa.
Vapa tulisi olla pitkähkö (esim. 9 jalkaa, 7 jalkaa on minimi) , koska se helpottaa kalastustekniikka-kohdassa kerrotun tekniikan toteuttamista. Heittokoholla kalastus on parhaimmillaan isohkoilla virroilla ja järvillä. Ryteikköisiin paikkoihin se ei sovi. Siima voi olla hyvinkin ohutta, koska kelluva systeemi ei helposti jää pohjaan. Tosin pitkällä vavalla tehty raju heitto voi katkaista 0.20 mm ja ohuemman monfilament-siiman. Tämän estämiseksi voidaan tarpeen mukaan käyttää esim. noin 5 metrin 0.25 mm kärkiosaa ja varsinaisena juoksu-siimana 0.20 mm siimaa. Punottu siima voi luonnollisesti olla tätäkin ohuempaa.
Heittokoho eli puju on ehkä parhaimmillaan 20 g painava. Tähän on muutamia perusteluja. Ensinnäkin 20 g puju ei kaadu kuten kevyemmät kohot, kun pidetään heittosiimaa ja perhoja vavalla ilmassa. Pystyssä pysyvä puju on tekniikan edellytys. Toisekseen painavammat pujut vaativat sikamaisen jäykän kepin vavaksi, eivätkä ne edes lennä merkittävästi paremmin, kuin 20 g puju. Isommat pujut nimittäin lähtevät helposti pyörimään heitettäessä. Pujun pyörimättömyys varmistetaan seuraavalla tavalla: Terävällä puukolla vuollaan V:n muotoon kolo pujun yläpäähän. V:n kärki pitää olla keskellä. Siima solmitaan siten, että solmu kiristyy tämän V:n pohjukkan keskelle. Nyt heittovaihessa veto tulee keskelle pujua, eikä se pyöri. (Ellei koloa tehdä , niin solmu tulee epäkeskosti toiselle puolen pujua, ja puju pyörii heitossa, eikä lennä nätisti. Kaloja tosin on yllättäen myös tällä rannalla, mutta vastarannalla on aina ne isommat
))
Litka eli perhojen ja pujun yhdistelmä rakennetaan juoksusiimaan. Perhot tulevat pujun yläpuolelle mahdollisimman kauas pujusta. Perhojen etäisyyden määrää vavan pituus. Esim. 7 jalan vavalla kahden perhon perus-litkassa pujua lähimpänä oleva perho tulee noin 1 metrin päähän pujusta. Ja tästä seuraava perho 1,30 m päähän pujusta. Perhot kiinnitetään sivutapsilla juoksusiimaan. Tapsit mitoitetaan niin, että lähempänä pujua oleva tapsi on lyhyempi (15 cm) , kuin pujusta kauempana oleva tapsi (20 cm). Tapsien tulisi olla mitoitukseltaan sellaisia, että kun juoksusiima on tiukalla, niin perhot eivät yllä toisiinsa. Tämä vähentää sotkuja.
Perhoksi käyvät mainiosti mm. vanhat klassikot: March Brown, Zulu ja Red Tag ovat tässäkin hommassa hyviä yleisperhoja. Muutenkin pehmeistä materiaaleista tehdyt houkuttimet (mm. kanasta tai peltopyystä häkilä) tuntuvat toimivan parhaiten.
Kalastustekniikka
Jos tila antaa myöden, niin heitto alkaa heilurimaisella painon heijauksella taakse. Tämä on tuttua spinnfluga-kalastuksesta. Heitto kannattaa suorittaa heiton loppua kohti rivakasti kiihtyvällä vedolla. Kun koho lähestyy maalia, niin jarrutetaan sormella hieman, jotta systeemi laskeutuu nätisti ja sotkuitta veteen. 20 gramman puju molskahtaa sen verran, että jos kalastat näyttäytynyttä kalaa, niin heitä se reilusti ylävirtaan. Ellet sitten halua tainnuttaa kalaa.
Heittokoholla voidaan kalastaa virran mukana vapaasti ajelehtien tai perhoja pinnassa pomputtaen.
Vapaasti virran mukana ajelehtiminen ei vaadi muuta kuin sopivan siimakontrollin sekä tarkkaavaisuutta. Vastaisku on usein tarpeen kalan tartuttamiseksi. Etenkin harreja ja siikaa kalastaessa jarrun tulee olla löysällä, jotteivät kalat revi suutaan.
Pinnassa pomputtaminen on syy juuri 20 gramman pujun ja edellä kerrotulla tavalla mitoitetun perholitkan käyttöön. Puju pysyy pystyssä , kun pitkä vapa nostetaan ylös. Tarvittaessa kädet nostetaan jopa kalastajan pään yläpuolelle. Molempien perhojen tulisi pyyhkäistä kevyesti veden pintaa. Tämän vuoksi etummaisen perhon peruke/tapsi on pidempi, kuin lähempänä pujua olevan perhon. Juoksusiimahan muodostaa väkisin lenkin. Tärpit ovat rajuja ja kala tartuttaa itse itsensä. Usein kalat hyppivät ohitse ja aiheuttavat kunnon tykytykset kalastajalle. Tähän tekniikkaan eivät muuten kirjolohet innostu läheskään niin paljon, kuin taimenet ja harrit.
