Täplärapu

Lihavoitu teksti

Täplärapu (Pacifastacus leniusculus) on Pohjois-Amerikasta peräisin oleva rapulaji, joka tuotiin 1960-luvulla Ruotsiin ja Suomeen korvaamaan rapuruton tuhoamaa alkuperäistä jokirapukantaa. Täpläravun alkuperäinen elinalue on Kalliovuorten länsipuolella, etenkin Oregonin ja Washingtonin osavaltioissa. Pohjolaan täplärapu tuotiin Kalifornian ja Nevadan rajamaastossa olevasta kirkasvetisestä Tahoe-järvestä, jonka kanta on peräisin usean eri alueilta tuodun rapukannan istutuksista.

Täpläravulla on suuremmat ja pulleammat sakset kuin jokiravulla, ja täpläravun kuori on myös sileämpi. Saksen hangassa on useimmiten vaalea tai sinertävä täplä, josta laji on saanut nimensä. Molemmat lajit kasvavat suunnilleen samanmittaisiksi.

Kuten muutkin Eurooppaan tuodut amerikkalaiset rapulajit myös täplärapu sietää rapuruttoa, mutta kantaa sitä. Useimmat täplärapukantamme ovat rapuruton kantajia. Tavallisimmin 5–20 prosentissa yksilöistä on havaittavissa pieniä mustia tai tummanruskeita laikkuja, ns. melanisoituneita alueita. Yleisimmin nivelkohdissa sijaitsevat laikut ovat seurausta ravun puolustusjärjestelmän toiminnasta, näin rapu estää ruttosienen leviämisen muualle elimistöönsä. Ruttoa kantavan täpläravun pääseminen jokirapuveteen johtaa jokirapujen sairastumiseen rapuruttoon ja joukkokuolemaan.

Täpläravun yksilönkehitys on lähes kaksi kertaa nopeampi kuin jokiravun. Esimerkiksi vuonna 2003 kuoriutuneet poikaset ovat pääosin pyyntikokoisia rapuja kesien 2005 ja 2006 ravustusaikana, kun jokiravut saavuttavat vastaavan koon vuosina 2008–2012. Vaikka molemmat rapulajit viihtyvät monenlaisissa vesissä, täpläravulle ihanteellisimpia elinympäristöjä ovat suuret, kivikkoiset tai kiinteäpohjaiset järvet, kun jokirapu puolestaan suosii virtavesiä. Tyypillinen syvyys on 0,5–4 m, mutta hyviä täplärapusaaliita on mahdollista saada yli kymmenenkin metrin syvyydestä, jos siellä vain on ravuille kelvollisia pohjia.

Pyynti

VITTU SAATANA PERKELE. PS himoittavan pantava persaus neidillä ! {{#if:Wikipedia ei ole ohjekirja, voisi soveltuvilta osin erottaa omaksi artikkelikseen (koskeehan tämä jokirapuakin)|Tarkennus: Wikipedia ei ole ohjekirja, voisi soveltuvilta osin erottaa omaksi artikkelikseen (koskeehan tämä jokirapuakin)|}}

Täplärapuja pyydetään niiden tyypillisiltä olinpaikoilta, kuten kivikoista ja kolojen kaivamiseen soveltuvilta, usein nopeasti syveneviltä rannoilta. Myös monet ihmisen rakennelmat, kuten raunioituneet kivilaiturit ovat erinomaisia rapupaikkoja.

Täplärapujen pyyntivälineet ovat jokseenkin samat kuin jokiravuille, tosin esimerkiksi rapuonkien ja haaskapyynnin käyttö on matalilla rannoilla verrattain tuloksetonta. Tehokkainta pyynti on siis yleensä merroilla, joita voi käyttää syvemmälläkin. Myös esimerkiksi rapuliippien käyttö voi olla sopivilla rannoilla hyvinkin tehokasta. Mertoja, etenkin vanhanmallisia pystymertoja, olisi hyvä kaydä kokemassa muutaman kerran alkuyöstä, sillä rapujen on todettu olevan yllättävän hyviä karkaamaan niistä. Moderneissa makaavissa merroissa ravut pysyvät melkoisen hyvin, mutta saalista voi kuitenkin yleensä parantaa lisäämällä kokemiskertoja muutamaan yössä. Liippejä ja rapuonkia olisi hyvä kokea pyyntiaikana 15-30 minuutin välein.

Syötteinä pyydyksissä käytetään yleensä kalaa. Tehokkaimpina pidetään särkikaloja, kuten särkeä ja lahnaa. Näitä heikompia, mutta käyttökelpoisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi hauki, ahven ja salakka. Hätätilassa voi syöttinä käyttää esimerkiksi sammakkoa, perunaa tai oikeastaan mitä vain pyydyksessä pysyvää lihaa. Syötin pitäisi olla niin suuri, etteivät ravut lähtisi hakeutumaan kovin aikaisin ulos pyydyksistä. Syöttikalat pitäisi mieluiten pyytää samasta vedestä, jossa ravustetaan raputautien yms. leviämisen estämiseksi.

Seisovassa vedessä on esimerkiksi särkikalasyötin todettu houkuttelevan rapuja n. 13 neliömetrin kokoiselta alueelta, joten pyydyksiä ei kannata sijoitella viittä metriä lähemmäs toisistaan. Virtaavissa vesissä syötin haju leviää pidemmälle alavirtaan, houkutellen rapuja jopa kymmenien metrien päästä.

Täplärapu on kotimaisen jokirapumme tavoin hämäräaktiivinen, mutta lähtee liikkeelle jokirapua aikaisemmin, usein jo iltapäivällä. Tämän takia pyydykset kannattaa laittaa veteen jo alkuillasta. Paras syöntihetki on yleensä jo alkuyöstä. Usein myöhään aamuyöllä koetaan toinenkin syöntihuippu.