Siian pohjaonginta merellä

Tätä artikkelia on ehdotettu yhdistettäväksi artikkeliin Siian pohjaonginta merellä keväällä. Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla. {{#if:Artikkelit käsittelevät lähes samaa asiaa.|Tarkennus: Artikkelit käsittelevät lähes samaa asiaa.|}}

Siian kevätongintahan perustuu siikojen nousuun syönnökselle rantojen läheisyyteen jo hieman ennen jäiden lähtöä. Siika suosii erityisesti virtapaikkoja varhain keväällä, ne vapautuvat jäistä ensimmäisinä. Yleisen käsityksen mukaan kalapaikan pohjan tulisi olla hiekkaa / kivikkoa, siian rannoilta hakema ravinto elää pääasiassa tällaisessa ympäristössä. Paikan suhteen ei kuitenkaan kannata olla turhan nirso, siika hakee ravintoa myös mutapohjilta ja muista, yllättävistäkin paikoista. Kevään edetessä vedet lämpenevät ja siikojen määrä saaliissa alkaa pienentyä roskakalojen määrän samalla kasvaessa. Jossain vaiheessa siikoja ei enää tule senkään vertaa että paikalla jaksaisi aikaansa kuluttaa, tällöin kalamies pakkaa onkivehkeet naftaliiniin tai lähtee hakemaan uusia paikkoja ulompaa saaristosta missä vesi on vielä kylmempää.

Siian onginnassa käytetään pääasiassa matoja. Ne imitoivat parhaiten sukasmatoja, mitkä esittävät suurta osaa siikojen keväisessä ruokavaliossa. Kotimaiset madot ajaisivat asian varmasti varsin mainiosti mutta maapohja on varsin usein metrisessä roudassa maaliskuussa ja madot sen mukana täysin tavoittamattomissa. Kalastustarvikeliikkeissä sekä isommilla kalastustarvikeosastoilla myydään kuitenkin valmiiksi purkitettuja matoja, yleensä Ruotsista tai Hollannista. Vajaan 50 madon purkille hintaa tulee yleensä 5 euroa. Aktiivinen kalamies saattaa kuitenkin tutkia siian syönnöksen ja saada siitä uusia innovaatioita. Usein isomman siian syönnöksestä saattaakin löytyä pieniä kaloja, katkarapuja tai sukasmatoja. Mato ei siis ole ehdoton syötti siiankalastuksessa ja soveltamisen varaa löytyy, moni kuitenkin turvautuu jo hyväksi havaittuun tekniikkaan.

Tuttu ongelma siiankalastuksessa on rehevä pohjakasvillisuus – varsin tuttu ongelma Itämerellä. Varsinkin pk-seudun lähistöllä pohja on erityisen vaikeassa kunnossa, yksinkertaisesti koukutettu mato hukkuu todella helposti vihreisiin leviin. Madon nostamiseen levien seasta siikojen havaittaviin on olemassa yksinkertainen tekniikka; matoon pitää saada pumpattua sen verran ilmaa että se kykenee kelluttamaan itsensä lisäksi koukun sekä pätkän tapsia. Varmaankin ainoa väline tämän toteuttamiseen on injektioneula mitä saa helpoimmin apteekeista. Mato koukutetaan ensin ja ilmapisto tehdään vasta juuri ennen heittoa. Pohjalla mato sitten nousee (mikäli pisto on tehty oikein) tapsin verran ylöspäin painon yläpuolelle. Tapsin pituus kannattaa harkita oman maun mukaan, kivinilkat tms. siian syönnöksessä saattavat kieliä niiden ruokailusta pohjan yläpuolella (pidempi tapsi) ja sukasmadot ruokailusta suoraan pohjasta (lyhyt tapsi).

Stereotyyppinen siianongintapaikka on puhdas hiekkaranta. Niitä ei kuitenkaan esiinny (ainakaan pk-seudulla) ihan tuhkatiheään ja kalamies joutuu tyytymään hieman erilaisiin paikkoihin. Itse suosin louhikkoista mutapohjaa tai selkeää kivikkoa. Vastaavia rantoja löytää melko helposti ja niistä tavoittaa siikoja melko helposti. Virtapaikat & muut matalikot mitkä sulavat keväisin ensimmäisinä ovat nyrkkisäännön mukaan hyviä paikkoja myös pidemmälle kevääseen. Vielä jääpeitteen aikaan jäänreuna on ehdottomasti kokeiltava paikka, käsittääkseni siiat uivat juuri jäänreunan alla suojassa ja etsivät ruokaa jäälipan alta käsin jo sulaneelta alueelta. Isoimman siikani olenkin saanut juuri jäälipan reunan juuresta.

Siiat ovat erityisen aktiivia aamu- sekä iltahämärissä, mutta kauden edetessä iltapäiväsyöntipiikkien määrä ja laatu saattaa kasvaa valon määrän kasvaessa ja vesien alkaessa lämmetä. Innokas kalamies istuu rannalla vaikka sateessa ja myrskytuulessa mutta kalastaminen kannattaa kuitenkin keskittää helpompiin päiviin – ennen kaikkea miellyttävyyden takia. Sateen vaikutuksista syöntiin en osaa kertoa ihan tarkkaan, sateella ei juurikaan tule lähdettyä ongelle. Tuulen vaikutus näkyy ensisijaisesti vapatyöskentelyn vaikeutumisena, siimat menevät tuulipusseille (painot (madot mukana) saattavat laahata pohjassa keräten kaikenlaista roskaa) ja vavat kaatuilevat. Tärppien havaitseminenkin vaikeutuu olennaisesti kun tärpinilmaisimia ei voi käyttää eikä tärppejä kykene lukemaan siimasta.

Käyttäytyminen kalapaikalla ei eroa juurikaan perinteisestä, hiljaa pitäisi olla ja (mikäli kalastetaan rannan tuntumasta) hyppelehtimistä vesirajassa tulisi välttää. Vavat ja niiden sijoittelu näyttelevät pääosaa ootto-ongintapaikalla (hyvillä paikoilla on usein kalamiehiä melkoisen paljon). Vapoja pidetään ns. standeissa odottelun aikana. Standi on siis keino pitää vapa tukevasti pystyssä ja etukenossa kohti vettä. Yksinkertaisin standi on vavan työntäminen pehmeään rantahetteeseen pystyyn.

Vavan saa pystyyn myös Y:n mallisen kepin avulla (keppi työnnetään maahan ja vapa tuetaan siihen) tai vavan voi kiilata kivien väliin tai kivikasaan. Vapaa ei saisi jättää makaamaan kalliolle ja rannalle, kerran olin menettää vavan matoon napanneelle ilmeisesti meritaimenelle. Vapa lensi lumipenkkastandista komeassa kaaressa vesirajaan ja ehdin siihen juuri ajoissa tunteakseni pari todella voimakasta potkua ennekuin kala meni menojaan.

Tärpin jälkeisessä toiminnassa on ainakin kaksi koulukuntaa. Toiset tekevät vastaiskun heti kun liikettä vavan kärjessä näkyy, toiset (itseni mukaan lukien) avaavat sangan tärpin jälkeen, antavat kalalle siimaa sekä aikaa nielaista syötin. Mielestäni kylmän veden siialle on annettava aikaa syötin pureskeluun ja nielaisemiseen ennen vastaiskua, karkuutus liian hätäisen vastaiskun takia harmittaa aina tuplasti enemmän. Pääsääntöisesti tärpin jälkeen siika on hetken paikoillaan (huomaa löysän siiman liikkumattomuudesta) ja lähtee uimaan nielaistuaan madon, siinä on hetki milloin vastaisku kannattaa tehdä.

Siiman olotilasta odotusvaiheessa ollaan taas montaa mieltä. Pitääkö siiman olla tiukkana, pussilla, vettä myöten vai vapaana ilman tärppi-indikaattoreita? Itse pyrin pitämään siimaa todella tiukalla, se helpottaa huomattavasti tärpin havainnointia mikäli siima löystyy siian uidessa kohti rantaa ja kalamiestä. Tämä tekniikka saattaa hieman haitata siikaa sen niellessä syöttiä, mikäli siima on kovin kireällä. Jos siima on löysällä niin kala saa saman tien siimaa eikä hylkää syöttiä niin herkästi.

Vapojen (tai pikemminkin syöttien) sijoittelu on sitten yhtä salatiedettä. Useilla paikoilla missä pohjalla on vähänkin ilmettä siioilla on vakiintuneet kulkureitit ja toiset spotit antavat paremmin kalaa kuin toiset. Mikäli kalamiehellä on mahdollisuuksia tutkia pohjanmuotoja syvyyskäyristä tai vaikka snorklaamalla niin hyvä, mahdollisuudet hyviin tuloksiin heti alusta alkaen paranevat huomattavasti. Ainakin yhdellä vakipaikallani on hyvin selkeitä kohtia mistä kaloja nousee, kapeikko on keskeltä noin 7-9 metriä syvä ja nousee lahdelmaan noin 1-2 metriin. Nousussa 7m -> 2m on todella selkeä penkka. 2 metrin tasaisella kivikkopohjalla on kuitenkin 4 metriä syvä ja viitisen metriä leveä, poikittainen juova pohjassa. Usein siika nappaakin juuri tuon juovan pohjalta tai 7m penkan yläreunalta.

Tuulensuunnan vaikutus kuuluu jälleen kategoriaan salatieteet & uskomukset. Onko pohjoistuuli se tuuli millä ei vain tule kalaa? Kalastuksellisesti rantaan tai rannasta pois puhaltava tuuli ei ole niin paha kuin suoraan sivulta puhaltava navakka tuuli. Se tekee pusseja siimaan sekä tärpinilmaisimet alkavat merkkailla turhaan tuulen vaikutuksesta. Joskus siian tärppi on niin varovainen ettei sitä erota tuulipussin nykimisestä ja kala saattaa hylätä madon koska ei ole saanut tärppihetkellä löysää siimaa.

Vastaiskun ei tulisi olla kovinkaan repäisevä johtuen ohuesta perukkeesta, riittää että kalamies alkaa kelaamaan normaalisti nostaen samalla vavan pystyyn. Pohjanmuodot on huomioitava kelattaessa, ettei raskas paino jää kiinni hakoon liian hitaan kelauksen seurauksena. Haavin käyttö on vähän niin ja näin rannalta kalastettaessa, ainakaan itse en käytä haavia kuin korkealta laiturilta onkiessa ja vain siinä tapauksessa että siikaa joutuisi nostamaan.

Yleinen käsitys siikavavasta on herkkäkärkinen ja notkea. Tästä onkin apua niille kalastajille jotka eivät käytä tärppi-indikaattoria vaan lukevat tärpit vavan kärjen värinästä tai siiman liikkeestä. Varsin tarkoitukseen soveltuva vapa on mielestäni Masterin edullisemmasta päästä oleva neliosainen malli, missä on pahimmillaan vain 4 vaparengasta. Se kuitenkin ajaa asiansa herkkäkärkisyydessä ja edullisuudessa, siianonkijan ei pääasiassa tarvitse panostaa vapaan kovinkaan paljoa. Ootto-onginnassa vapa tekee suurimman työn vain olemalla standissa ja vavan muut ominaisuudet eivät pääse oikeuksiinsa. Siianonginta ei olekaan varsinaisesti aktiivikalastuksen puhtaimpia muotoja, saalis lopulta vain kelataan rannalle.

Koukku on äärimmäisen tärkeä osa koko tapahtumaa ja siihen kannattaakin keskittää ylimääräistä huomiota. Siikakausi kun painottuu kylmiin vesiin niin kalat ovat vieläkin tarkempia syömisissään sekä hitaampia liikkeissään, toisin sanoen huonosti aseteltu tai liian näkyvä koukku saattaa aiheuttaa syötin hylkäämisen tai vain madon ”turvallisen” osan häviämisen siian suuhun. Koukkua on helpompi piilottaa matoon pienentämällä koukun kokoa ja kokeilemalla eri malleja.

Koukun valinnassa kannattaa kiinnittää huomiota ennen kaikkea kokoon mutta myös väriin sekä muotoon. Varreltaan keskimittainen, ohut ja himmeä koukku piiloutuu matoon melko hyvin. Kokojen puolesta #8 on ehdoton suosikkini. Koukkua valitessa kannattaa myös harkita vakavasti baitholderia, siitä on apua ainakin madon pysyvyydessä. Koukut ovat yksi niistä harvoista asioista missä ei kannata säästää. Kiireessä valitut koukut eivät välttämättä ole merivettä kestäviä, niinpä itse pyrin huuhtelemaan koukut aina reissun jälkeen kraanavedellä.

Siiman valinnassa erityisesti tapsisiimaan pitää kiinnittää huomiota. Tapsin tulisi olla hyvin hankausta kestävä ja laadukas muutenkin, monesti kuulee isomussiian karanneen tapsin pettämisen takia. Itse käytän tapsisiimana Stroftin 0,22:sta, siinä riittää vetolujuutta niin paljon ettei se varmastikaan petä minkäänkokoisen siian kanssa ellei siima ole muuten rispaantunut tai hankaudu pohjakiviin kesken väsytyksen. Selkäsiimankaan ei tulisi olla liian paksua, ohuehkon siiman saa kiristettyä paremmin eikä mahdollinen tuuli ota siihen niin voimakkaasti. Omissa siikakeloissani taitaa tällä hetkellä olla selkäsiimana Rapalan Finesseä paksuudella 0,28. Lisäksi tapsisiima tulisi vaihtaa aina kun siinä tuntuu pientäkin rispaantumista, se saattaa ratkaista isomussiian noston.

Tärppi-indikaattorit ovat siianonginnassa usein kulkusia, joko kaupasta ostettuja tai itse viriteltyjä. Kulkusen ääni on sen verran selkeä ettei hennointakaan tärppiä voi olla huomaamatta. Indikaattorina voi myös käyttää (mikäli ei pidä ylimääräisestä kilkatuksesta rannalla) esimerkiksi punaista muovisuikaletta vavan päässä kärjen värinän havainnoimisen helpottamiseksi. Tärpinilmaisimien käyttö on mielestäni suositeltavaa mikäli kalastaja on levittäytynyt rannalle siten että kaikkien vapojen yhtäaikainen ja jatkuva tarkkailu ei ole mahdollista. Yhtä kalaa väsytellessä toiseen vapaan ottaa usein toinen kala eikä tätä välttämättä väsytystäpinässä huomaisi ilman kulkusen kilinää.

Kannattaa suunnitella tarpeen mukaan mahdollisimman kevyiksi, raskas paino saattaa laahata pohjia myöten ja pohjatartutuksen riski kasvaa. Siianonginnassa käytetään yleisesti liukupainoja, kun tärppi havaitaan niin kalalle annetaan mahdollisimman nopeasti siimaa jottei se tuntisi vastusta matoa niellessään. Tyynenä tai vähätuulisena kevätpäivänä virtaamattomassa paikassa riittää 1-1,5 –unssinen paino, virtapaikassa tai reilulla tuulella tarpeen voi olla jopa 3-unssinen paino (1 unssi = 28 grammaa). Omasta pakistani löytyy reilu määrä painoja joka tilanteeseen, lyijymötikät eivät luonnollisestikaan maksa kovinkaan paljoa. Yleisemmin siianonginnassa käytetään bombette-painoja, ne ovatkin mielestäni helppoheittoisempia. Olen kuitenkin mieltynyt lyijypainoihin sen takia etteivät ne lähde liikkumaan virtauksen tai tuulesta johtuvan siiman liikkeen mukana pohjia pitkin.

Mikäli aikoo käyttää ilmamatotekniikkaa on syytä muistaa käydä apteekin kautta ennen kalareissua. Apteekkarille kannattaa antaa anteeksi säälivä katse piikkiä ostaessa, itse sain mukaan oppaan ”pääse eroon huumeista”... Kalamiehellä on aina mukana puukko sekä pihdit niin niitä ei tarvitsekaan mainita erikseen. Koukku on huomattavasti helpompi kammeta irti siian kitalaesta pihdeillä kuin nakkisormilla. Varsinkin syöntipiikin aikaan koukun nopea saaminen takaisin veteen uudelleen syötitettynä saattaa olla elintärkeää. Kaikkia pientarvikkeita tulisi aina olla mukana myös ylimääräisenä reservissä, reissun päätös on todella katkera mikäli se on riippuvainen tapsisiiman loppumisesta.

Kevätkeleillä ulkona on yleensä sen verran viileää ettei kalamies tarvitse mitään sen erikoisempaa kalojen säilytykseen kuin muovipussin varjossa. Lämpötilan ollessa reilussa viidessä celsiuksessa tai vähän sen alle ongelmia kalojen säilyvyyden kanssa edes koko päivän kestävillä reissuilla ei ole ilmennyt. Mutta kukas sitä estää pitämästä mukana vaikka styroksilaatikkoa kylmäkalleilla sisustettuna. Varmasti tarpeellinen erityisesti lämpimämpinä päivinä.

Jotkut perkaavat saaliin paikan päällä, jotkut eivät. Itse yleensä joustan tässä tilanteen mukaan, mikäli päivä on rauhallinen syönnin puolesta niin aikaa on kyllä riittämiin perata saalis. Kiireisinä päivinä ei tyypillisesti ehdi kuin tainnuttaa ja verestää kalat. Siian pohjaonginnassa jos missä on erityisesti syytä muistaa kohtuus, koukku on usein kiinni syvällä siian kurkussa tai jopa suolessa. Mistään C&R-kalastuksesta on turha puhuakaan siianonginnan yhteydessä, vaikkakin osa kaloista on vain leukapielestä kiinni. Sen varaan ei saa laskea.

Kalamiehillä on vakiintuneita käytäntöjä. Osa pitää niistä kiinni henkensä kaupalla eikä oikein suostu soveltamaan. Soveltaminen ja variointi olisi kuitenkin muistettava kalastuksessa, pienikin muutos toimissa tai käytännöissä saattaa aukaista saalishanat. Jos kahtena kelillisesti identtisenä ja vaikka peräkkäisenä päivänä syönti on aivan eri sfääreistä, kannattaa miettiä mikä on kuitenkin muuttunut. Ehkä tuulensuunta on muuttunut, yöllä on voinut sataa tai on voinut tuulla todella rankasti. Siiat ovat saattaneet vaikkapa veden sameudesta johtuen ruokailemaan keskimäärin kahta metriä matalempiin vesiin tai vaikka kymmenmetriseen lähimonttuun. Kova tuuli on voinut pöllyyttää pohjaa siten että siiat eivät syökään enää pohjasta vaan pohjasta nousseita pieneliöitä puolen metrin korkeudella pohjasta. Varmoja sääntöjä edellä mainittuihin tilanteisiin ei oikein voi tehdä, kalamiehen on käytettävä mielikuvitustaan ja päättelykykyä. Tämä helpottuu sen mukaan mitä enemmän kokemusta kerttyy ja toisaalta sen mukaan kuinka hyvin tekee taustatyötä.

Internetin helppokäyttöisyys ja saatavuus ajaa myös kalamiehet tarinoimaan saaliistaan eri foorumeille ja palstoille. Tämän kanssa kannattaa kuitenkin olla melko varovainen, palaute huippusaaliista ei välttämättä ole kovin mairitteleva. Kalamiehet ovat kateellisia... Itse pyrin olemaan varovainen kirjoituksissani sekä kuvissa, en halua rauhallisen paikan muuttuvan tunnetuksi sen takia että jossain saaliskuvassa taustalla olisikin näkynyt jokin tunnistettava paikka. Yritetään muistaa korrektius sekä kohteliaisuus netissä.

Hyvä keino varmistaa kalareissun onnistuminen (tai ainakin välttää epäonnistuminen välineiden suhteen) on käyttää yksinkertaista muistilistaa. Kirjoita ylös kaikki ne asiat, varusteet ja pientarvikkeet mitä siianongintaretkellä voisi ikinä tarvita ja huolehdi siitä että ne ovat pakattuna reppuun jo ennakkoon. Oma muistilistani on seuraavanlainen:

• eväät
• syötit (hengissä ja riittävä määrä)
• auto (bensaa tankissa)
• keli (rankkasateella jää reissu väliin)
• pientarvikkeet (koukut, tapsisiimat, injektioneula, painoja, tärpinilmaisimia, pihdit, puukko, kamera)
• virvelit (vavat ja vaparenkaat)
• kelat (öljytty & siima kunnossa, jarru toimii)
• varustus on kelin mukainen
• luvat
• ensiapupakkaus (ehkä vähän turha mutta onpahan kuitenkin)
• muovipusseja
• aurinkolasit
• tapsit valmiina (senkun sitoo vain liukupainoviritykseen rannassa)
• varatapseja

Reissun jälkeinen huolto helpottaa huomattavasti seuraavalle lähtemistä, valmistelut sujuvat nopeammin. Jos vain paluun jälkeen on suinkin aikaa, seurailen tämmöistä muistilistaa;

• saaliin jatkokäsittely
• madot säilöön jääkaappiin
• välinehuolto (vavat, kelat, koukut)
• pientarvikkeiden täydennys
• kaikki kosteudelle altis pois repusta ja haalarin taskuista
• siimojen tarkistus (tapsit sekä selkäsiima)

Siianonginta on enemmän ehkä harkitsevan ja rauhallisen kalamiehen laji, rannalla on usein tuntien taukoja tärppien välillä aikaa ihmetellä luontoa ja ympäristöä tai vaikka sitä että miksei syö. Itse hurahdin lajiin täysin sen leppoisan luonteen ja toisaalta tehokkuuden takia, oikealla paikalla oikeaan aikaan haalarit höyryävät hiestä kun saa juosta rannan ja saalispussin väliä sekä syötittää uudestaan ja kaivaa koukkuja siikojen kitalaista... Hektisinä hetkinä ei useinkaan ehdi pitämään kuin yhtä vapaa kerrallaan pyynnissä, parvikalana siikoja voi tulla liukuhihnalta.

Kiitos artikkelista Kalassa.netin käyttäjälle Perca